Tulevana isänpäivänä juhlimme taas vain omia isiämme. Eikä mitään vain; isäni on minulle tärkeä, on aina ollut. On silti kurja ajatella että 2 kertaa vuodessa on erikseen päivät, jotka muistuttavat tästä puutteesta, omasta lapsettomuudesta. Muistan toukokuisen surun omasta äitienpäivättömyydestäni, mutta yllättävän voimakkaana koen myös tämän isänpäivättömyyden. Mieheni päivähän se olisi, tottakai, mutta olisi vain niin ihanaa saada viettää sellaista. Vielä kaksin, mutta tulevana perheenä. Pientä salaisuutta kantaen. Nyt en muuta voi kuin apeana todeta, ettei vieläkään. Kun sanoin tämän ääneen, näin mieheni katseesta samat tunteet. Se tekee kaikkein kipeintä.
Toukokuussa en uskaltanut ajatella puolta vuotta eteenpäin yhä lapsettomana. Kai sitä suojelee itseään, ettei asia olisi niin synkästi tulevaisuutta leimaava. Nyt asia on kääntynyt niin päin, etten osaa edes kuvitella olevani raskaana ensi vuoden äitienpäivänä. Sehän on ihan mahdoton ajatus! Silloin varmaankin taas juhlimme omia äitejämme. Viimeksi jo kalvoi tunne, ettei tämän enää pitäisi mennä näin. En ole enää mikään lapsi; minullahan kuuluisi olla jo omia lapsia ja äitienpäivää juhlittaisiin usean sukupolven kesken. Ehkä tämä on niitä ajatuksia, mistä huomaa ajan kuluvan, mutta elämän pysyneen ennallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti