Ultrakuulumisia

Keskiviikko oli jännittävä päivä - ja ehdottomasti elämäni paras päivä. Kävimme ultrassa toteamassa, että kyllä siellä pieni sikiö on, sydän terhakkaasti pamppaillen. <3 Sanoinkuvailemattoman upea tunne!

Voimistunut pahaolo joka yllättää koska tahansa, jos en syö parin tunnin välein, on toki antanut jo tietyn varmuuden asiasta ennen ultraakin. Kuten myöhäinen ovulaationikin jo kertoo, en ole laskureiden mukaisesti ylittänyt vielä viikkoa 8 vaan olen nyt 7+5. Hartain uuden vuoden toiveeni onkin, että viikkoja kertyisi paljon lisää!

Tammikuun puolivälissä, kun aloitan uudessa työssäni, ollaan jo toivon mukaan turvallisemmalla keskiraskauden puolella. 12. viikon ultra onkin seuraava etappi (ja sitä ennen neuvola ennen uuttavuotta). On muuten häiritsevää, kun kaikkialla kiinnostaa vain se, koska edelliset kuukautiset on alkaneet, vaikka tiedän hyvin, että myöhäinen ovulaationi kertoo todellisen hedelmöitysajankohdan ja sehän vähentää heti muutaman päivän. Mutta siitä varmaan voi jutella sitten neuvolassa. Viisasteluni ainakin tuntui ärsyttävän äitiyspolin puhelimeen vastannutta kätilöä, joka onnistui eilen pilaamaan päiväni. Joudun siis sumplimaan hieman synnytyssairaaloiden välillä, sillä asun eri paikkakunnalla kuin missä käyn töissä, joten helpointa (ajatellen työnantajaa!) on mennä työpaikkaa lähinnä olevalle äitiyspolille ultraan. Etenkin siis nyt, kun aikoja sai enää keskipäivälle. Tämä on pääkaupunkiseudulla mahdollista, mutta kätilö sen sijaan alkoi ilkeillä että "jaaha, missä sitten ajattelit synnyttää, kun näin aloit venkoilemaan!?". Teki mieli vastata, että kaukana sinusta.

Mieleni on ollut herkistynyt ja joulun lähestyessä tirautan pienimmästäkin asiasta kyyneleitä. Tuntuu, että elän elämäni parasta aikaa! Miten se onkin niin, että kun isoja asioita tapahtuu, ne kasautuvat kaikki kerralla! Aiomme jouluna kertoa asiasta tuleville isovanhemmille asiasta. Hieman jännittää, miten sen teemme. Ultrakuvasta ei mitään mukeja enää ehdi teettää, eikä se tunnu muutenkaan omalta. Ideoita?

Jos en enää uutta postausta ehdi kirjoittaa ennen joulua, toivotan kaikille rentouttavaa ja lämpöistä joulun aikaa. Tuo rentoutumistoive oli sitten käsky! Minä olen nyt viikon verran huilannut, se on tehnyt todella hyvää. Toinen uuden vuoden toiveeni on, että kaikille pitkään yrittäneille suotaisiin se kaikista paras lahja vuoden 2013 aikana. Annetaan ihmeille mahdollisuus.

Lomailua

Tällä viikolla on tunteet menneet laidasta laitaan. Hetken jännittämisen jälkeen sain vastauksen uudesta työpaikasta: haluavat minut mahdollisesta raskaudestani huolimatta! Olin jo aivan varma, että huonosti käy. No sitten irtisanouduin entisestä työpaikastani, lähtö sieltä koitti samana päivänä. Haikeat fiilikset, mutta kaikki olivat kannustavia. Voi, kun tietäisivät vaan, etten pelkästään minä lähde, vaan myös masussani asustava hahmo. Samainen hahmo on nyt aiheuttanut minulle karmeaa pahoinvointia muutamana aamuna. Oksennusta ei ole vielä tullut, mutta sekään ei ole ollut kaukana. Huhhuh. Iloitsen kyllä siitäkin oireesta, se antaa varmuutta ennen ensi viikon ultraa. Luulenpa, että lomailen hiljaisesti myös täältä blogista siihen asti.

Nyt kun teitä plussanneita ja samoilla viikoilla olevia on muitakin: miten ruokailutottumuksenne ovat muuttuneet, vai ovatko? Itse olen laihtunut, sillä en saa alas mitään muuta kuin nestemäistä/sosemaista ruokaa: mehukeittoja, puuropusseja, jugurttia jne. Kylmä ja raikas kuvastavat mieltymyksiäni tällä hetkellä. Nehän taitaa olla ne perinteiset tyttöraskauden oireet. ;-) Kaikki oikea ruoka, saati rasvainen, ällöttää jo ajatuksena. Eli ehkä säästyn hampurilaisten ahmimiselta! Toisaalta huolettaa, että vauva saisi riittävästi ravintoa.

Epävarmuutta

Kävimme perjantaina yksityisellä ultrassa. No eihän siellä mitään muuta näkynyt kuin ruskuaispussi, oikeassa paikassa kylläkin. Lääkäri epäili, että viikko 6 ei olisi vielä muutenkaan täynnä, koska ovulaationi on myöhäinen (plussauskierrossa en ollut satavarma ajankohdasta). Hän painotti, etten kertoisi tästä vielä kenellekään ja että ultraan olisi hyvä mennä parin viikon kuluttua uudestaan, jotta nähdään mahdollinen sikiö ja jopa sydänäänet. Hän rauhoitteli mieltäni sanomalla, että tämä on ihan normaalia vielä tässä vaiheessa, ettei muuta näy kuin ruskuaispussi. Ultra tehtiin vähän turhan aikaisin.

Eilen tuli hieman rusehtavaa vuotoa vessakäynnin yhteydessä. Tänään olen tarkkaillut armottomasti kehoni tuntoja. Onko tissit vähemmän kipeät kuin ennen? Aamuällötystä ei ole tuntunut moneen aikaan, voi kun nyt kaipaisin sitäkin tunnetta! Tein viimeksi torstaina testin, sellaisen sofin puikkotestin. Tuli heti kirkuvanpunainen testiviiva, paljon voimakkaampi kuin kontrolliviiva. Teen huomenna uuden testin. Tällaiseksi tämä on nyt mennyt - olen 2 viikkoa ehtinyt tottua ajatukseen vauvasta, rauhassani nauttinut joka hetkestä ja ollut stressaamatta tulevasta. Vaan se hemmetin ultra tempaisi kyllä kaiken harmonian pääkopastani. Pelkään keskenmenoa. Tuulimunan oireet kun voivat olla ihan samanlaiset kuin oikeat raskausoireetkin.

Ultrassahan kävin sen vuoksi, että voisin ensi viikolla sanoa uuteen työpaikkaan olevani EHKÄ raskaana, että ottavatko minut siitä huolimatta. Muuten pysyn nykyisessäni äitiyslomaan asti. Tähän päätökseen tulin, koska en halua leikkiä tulella. Niin monesta paikasta olen kuullut ikäviä tarinoita yllätyspotkuista raskausilmoituksen jälkeen. Teen siis aika ultimaattisen testin myös tulevaa työnantajaani kohtaan: se miten he suhtautuvat työntekijän raskautumiseen, kertoo minulle muutakin tietoa työnantajasta.

Työhöntulotarkastuksessa terkkari kehoitti toimimaan juuri näin, häneltä sain ikään kuin viimeisen vahvistuksen asiaan. Olen iki-kiitollinen täällä blogissa saamiini neuvoihin! Mutta tässä on vielä sellaisia painavia aspekteja, joita en voi julkisesti mainita ja joista työterveyshoitajan kanssa puhuimme. Siksi hän oli kanssani samoilla linjoilla: minulla on enemmän hävittävää, jos en tästä nyt mainitse. Mutta sitten taas ultrannut lääkäri kehoitti pitämään suun supussa. Melkoisen sekavaa! Tällä hetkellä pelkään eniten sitä, että ehdin sanoa tästä, ja sitten raskaus meneekin kesken. :-( Nyt nimittäin minulta puuttuu se ihana varmuus siitä, että olen todellakin raskaana.

Työhöntulotarkastus raskaana

Työhöntulotarkastukseen haluavat minun menevän ennen virallista työsopimusta. Ihan nimellinen juttu se kai on, mutta arvaatte varmaan, että otan nyt siitäkin stressiä. Tarkastus on ennen ekaa ultraani. Tulisiko minun siis paljastaa terveydenhoitajalle, että olen lievästi raskaana? Kaikkihan on luottamuksellista. Minulta otetaan verikokeita, joten niissä varmaan arvot heittää raskauden takia? Sillä vain, ettei terveydenhoitajan tarvitse soitella perääni (saati työnantajalle!) ettei arvoni ole ihan normit ja tarvitaan jotain lisäselvitystä. Eikö ole kuitenkin niin, ettei hänellä ole oikeutta ilmoittaa työnantajalle mitään muuta kuin "on soveltuva/ei ole soveltuva työhön"? Että mikäli kerron olevani raskaana, tieto ei päädy eteenpäin?

Olenko rehellinen työhöntulotarkastuksessa tästä alkaneesta raskaudesta vai en? Ajattelin ilmaista asian niin, että vasta epäilen olevani raskaana, olen saanut haaleita viivoja tikkuun.

Oikeasti sain eilen Clearbluen digitaaliseen testiin raskaana 3+ vkoa <3 Vielä kyytiläinen on pysynyt matkassa! Käsittääkseni olen nyt rv 5+2. Ja oireitakin on tullut lisää: rintojen arkuutta ja mahan turvotusta, pissaamistarve on lisääntynyt ja pissa on väriltään neonkeltaista (:-D luin järkyttyneenä että sekin raskausoire). Väsynyt tai huonovointinen en ole. Niitä odotellessa...

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

Asiat mittasuhteisiin

Tätä on vieläkin vaan niin vaikea käsittää, että olisin nyt ihan oikeasti raskaana. Koko sana ei kuulosta yhtään omalta, jos ymmärrätte. Mähän olen vuoden ja 3 kk vain toivonut, että niin joskus kävisi, mutta nyt kun näin on, niin olo on vähintäänkin epätodellinen. Silti oloni ei ole mitenkään suuremmin erilainen kuin vaikkapa viime viikolla. Lapsellisesti kuvittelin, että kehoni huutaa heti raskautta, kun niin tapahtuu. Mikään muu ei asiasta muistuta kuin etova olo aamuisin. Olo on muutoin hyvä ja energinen. Tein eilen vielä liuskatestin, ja se näytti vahvempaa viivaa kuin mitä viime viikolla. Hyvä niin. Uskalsin sitten soittaa myös äitiysneuvolaan ensimmäistä käyntiä varten. Sain puhelimessa onnittelut - sekin niin omituista!

En lähde erittelemään sen kummemmin, mikä plussauskierrossa oli eri tavalla kuin ennen. Ei mikään ollut selvästi erilaista. Sen vain tiedän, että kuvittelin meidän missanneen ovulaation (osui isänpäiväviikonlopulle jolloin olimme koko ajan kyläilemässä). Jos joku kehon toiminnoista oli erilailla, niin tuhruvuotoa tuli aiemmin kuin koskaan, sitten se loppui muutaman päivän kuluttua. Odotin silti kuukautisia, ei tullut mieleenkään testata, kun niin monesti olin ehtinyt pettyä. Ja sitten muistan kierron alussa miehelle tokaisseeni, etten usko meidän enää luomusti raskautuvan, joten lopetan kaiken toivomisen. Miehen mielestä se oli älytöntä, johon sanoin että "eikös sillä tavalla niitä yllätysraskauksia juuri tule, silloin kun ei yhtään toivo". Niin. Ai juu, lopetin myös greippimehun litkimisen hammaskiilteen kulumisen pelossa. Tulihan sitä juotua päivittäin viimeiset puoli vuotta! Tammikuussa onkin hammastarkastus, saa nähdä mitä tuhoja hapan mehu on saanut aikaan.

Olen siis kai nyt viikolla 4 + muutama päivä päälle. Edellisten kuukautisten alkamisajankohtaa on hankala määrittää sen epämääräisen ruskean tuhrun vuoksi, mistä olen kärsinyt. Ihmeellistä on se, että saamani terolut-resepti jäi nyt täysin lunastamatta. Onneksi raskauduin juuri ennen! Muutenhan kuvittelisin tarvitsevani lääkkeitä onnistuaksemme. Toki tiedostan, että tämä mitä ikinä nyt onkaan on vielä niin alkuvaiheessa, että mitä vaan voi käydä. En uskalla riemuita liiaksi. Riemuani hillitsee myös epävarmuus uuden työpaikan suhteen. On aika absurdi tilanne jännittää kahta isoa asiaa yhtä aikaa. Sekä pitää molempia salassa. Edelleen kuulisin mielelläni kokemuksia/kehotuksia teiltä. Mitä tekisitte tilanteessani? Olen siis saamassa uuden työn samanaikaisesti kun tein positiivisen raskaustestin. Jäänkö vaille toista, vai kumpaakin?

Seuraava etappini on alkuraskauden ultra, johon minun on nyt näiden epäselvien asioiden vuoksi mentävä, jotta tiedän onko masussani yhtään mitään elävää silloin. Sen jälkeen minun on ilmoitettava asiasta uuteen työpaikkaan ja odotettava heidän reaktiotaan. Joko saan tai en saa ottaa paikkaa vastaan. Silti olen yllättävän tyyni. En hötkyile juurikaan. En toisaalta myöskään pelkää koko ajan pahinta. Aion nauttia tästä tilasta niin kauan kuin sitä minulle suodaan. Tärkeimpänä pidän tietysti sikiön kasvua ja kehitystä - muu on lopulta yhdentekevää. Minun on otettava päivä kerrallaan ja toivottava parasta. Se on kaikki mitä voin enää tehdä. Eiköhän asiat järjesty jotenkin päin. Mikään tässä elämässä ei ole niin varmaa kuin epävarma.

Jos elämä ois helppoo

Kiitos onnentoivotuksista ja myötäelämisestä! Asiaa on pyöritelty ja salattu epätoivoisesti viikonlopun aikana. Toivon mukaan en enää koskaan joudu tilanteeseen, jossa joudun valehtelemaan juovani muka alkoholia, vaikka oikeasti join limua/holitonta olutta. Turha toivo, alkava joulukuu ja sen riennot osuvat sopivasti alkuraskauteeni. Pitänee alkaa kehitellä uusia sotasuunnitelmia...

Asiaan. Jottei elämä olisi liian helppoa plussan saatuani, olen siinä tilanteessa että minulle on tarjottu uutta työpaikkaa, ja silloin kun paikkaa hain, en vielä ollut raskaana. Niinpä. Nyt olisi hyvät neuvot kalliit! Joudun joulukuussa tekemään ratkaisuni ennen sopimuksen allekirjoittamista, ja ehdin ehkä juuri käydä alkuraskauden ultrassa (rv 6) sitä ennen. Ilman muuta odotan ultraan asti, koska voihan olla että tämä vielä menee kesken/on väärässä paikassa/mitä vaan mikä tulee vaikuttamaan asiaan. On silti uskomatonta kohtalon ivaa, että urani kannalta merkittävä tarjous osuu tähän hetkeen. En missään nimessä ole uraihminen, mutta tiedostan mahdolliset negatiiviset seuraamukset tulevaisuuteeni, mikäli 
a) otan paikan vastaan ja työn alettua vasta kerron raskaudestani. Koeaika on 4 kk, joten raskauteni tulee näkymään sinä aikana. En voi mitenkään ottaa riskiä, että työsuhde päättyy koeaikaan ja jään tyhjän päälle. Joka tapauksessa ehtisin olla vain puoli vuotta töissä ennen äitiyslomani alkua. Tällöin olen katkaissut sillat entiseen työpaikkaani ja jättänyt karvaan maun uuteen työpaikkaan. Mielikuva minusta luotettavana työntekijänä tulisi olemaan negatiivinen ja sen korjaaminen olisi lähes mahdotonta.
b) kerron alkaneesta raskaudestani ennen sopimuksen allekirjoittamista ja annan heidän vielä miettiä palkkaamistani. Silloin he todnäk. valitsevat jonkun toisen, joka ei ole raskaana. (Voihan se toinenkin raskautua heti työn alettua.) Jään nykyiseen työpaikkaani, jossa en viihdy, mutta jossa työskentelisin sitten enää seuraavat puoli vuotta. Äitiysloman jälkeen voisin miettiä työpaikanvaihtoa, vaikka minulla olisikin olemassa paikka, jonne palata. Tähän uuteen työpaikkaan minua tuskin enää palkattaisiin.
c) kerron alkaneesta raskaudestani ennen sopimuksen allekirjoittamista ja annan heidän vielä miettiä palkkaamistani. Silloin he todnäk. valitsevat jonkun toisen, joka ei ole raskaana. Tyydyn kohtalooni. Saankin keskenmenon rv 12 ja näin ollen olen menettänyt vauvani sekä uuden, innostavan työn. Jään vanhaan työpaikkaani onnettomana ja katkerana. Tähän uuteen työpaikkaan minua tuskin enää palkattaisiin.

Aika sietämättömiä skenaarioita, vai mitä?

Ymmyrkäisenä

Kulunut viikko on ollut elämäni omituisin. Keskiviikkona kävimme lääkärissä kuulemassa tulokset näytteistä, sain terolut-reseptin ja lähetteen eteenpäin. Torstaina illalla (kp 28-29) tein piruuttani r-testin, kun tuhruvuoto loppui eikä kuukautisia kuulunut. Ei ne myöhässä vielä olleet, mutta teinpä silti.

Ensimmäistä kertaa puolitettuun tikkuun piirtyi toinenkin viiva, haalea sellainen ! Se näkyy kuvassa vasemmalla. Olin täysin varma, että kaapissa lojuneet tikut on menneet pilalle.

Pe aamuna tein taas testin, lähes yhtä haalean.

Pe illalla testiin piirtyi jo tummempi viiva (oikealla).

Tänä aamuna 24.11. Clearbluen digitesti ei jättänyt enää mitään arvailujen varaan: raskaana 2-3 !!!

Miten tämä kaikki voi tapahtua muutaman päivän sisällä?!? Olemme yrittäneet 420 päivää, ja nyt tämä kaikki muuttui välillä to-la.

Mieli on myllertänyt, sen voitte uskoa. Yritän orientoida ajatukseni illanistujaisiin, joissa joudun salaaman tämän vielä jotenkin. Palataan.

Terveen paperit

Meidät on nyt mieheni kanssa monilla kokeilla testattu ja terveiksi todettu. Molemmat meistä. Onhan tämä helpottavaa, ainakin tänään. Miehelleni oli erityisesti iso juttu kuulla, että sperma on jopa erinomaista. Minunkaan hormoniverikokeet ei kerro muuta kuin sen, että viitearvojen sisällä ja turvallisella keskialueella pysytään. Jei! Lähete jatkotutkimuksiin saatu (kohtu ja munatorvien aukiolo) sekä minulle tiputteluvuodon takia terolut-resepti. Lääkäri oli tällä kertaa suopein mielin lääkityksen suhteen, jospa sitä nyt kokeiltaisiin ja todettaisiin, onko mitään vaikutusta outoon tiputteluun heti melkeinpä ovulaation jälkeen. Käynti herätti siis yksinomaan positiivisia tuntemuksia. En itkenyt kertaakaan! Tämän avulla todellakin jaksaa odottaa ensi vuoteen niitä jatkotutkimuksia.

Ihanaa, että kuukauden kuluttua on jo viimeinen työpäivä ennen joulua. Vaikka emme tule saamaan sitä parhainta joululahjaa, niin ainakin aion nauttia joulustamme ja kerätä voimia.

Tänään on siis kaikesta jännityksestä huolimatta ollut varsin "positiivinen" päivä. Ei sanan oikeassa merkityksessä (tosin eipä niitä menkkojakaan ole vielä kuulunut, ystävääni tiputtelua kyllä), mutta viime viikot ja päivät ollaan menty aika syvissä vesissä. Molempia on stressannut ja jännittänyt tulokset, joten kaikkea tyhmää on tullut sanottua tarkoittamatta. Tänään saamme iloita hyvistä tuloksista. Juhlistimme asiaa käymällä ulkona syömässä. On meidän aika hyvä vaan olla kaksinkin! Keskustelu oli vapautunutta ja vitsailimme, ajoittain jopa pystyin muistamaan meidät muutama vuosi sitten; nuorina ja huolettomina, jolloin tapasimme käydä melko useinkin ravintolassa nautiskelemassa. Voi, miten vastoinkäymiset on meitä koetelleet sittemmin, myös muut kuin lapsettomuus. Mutta tänään saamme olla rento ja rakastunut pari, jota ei paina vauvanyrityshuolet. Olemme läpäisseet seulan; meidän värkeillämme pitäisi tulla raskaaksi. Vähän kuin licence to conceive. Heh.

Sunnuntaifiiliksiä biisin muodossa

Erilaiset, lapsettomat äidit

Oletteko seuranneet sarjaa Erilaiset äidit? Pääosin suhtaudun näihin raskaus-ihkuu-synnytys-horror-vauva-jee -sarjoihin aika suurella varauksella. Jotenkin ne enemmän tai vähemmän etenevät samalla kaavalla ja stereotyyppisesti. Lapsia on päätetty hankkia nuorella/vanhalla iällä, ne tulee yllätyksenä/melko lyhyellä yrittämisellä. No eilen sitten olikin tiedossa jakso, jossa noin kolmekymppinen pari oli aloittanut vauvan yrittämisen vuonna 2005. Vauva syntyi lopulta tämän vuoden elokuussa. Väliin mahtui vuosikausien hedelmättömyys- ja hoitopiina. Jakso oli liikuttava ja toivoa antava. Pariskunta antoi rohkeasti kasvot lapsettomuudelle.

Mutta. Koin, ettei lapsettomuuden tuskaa näytetty riittävän elävästi ohjelmassa. Vappu Pimiän selostaessa väliin ja vienosti hymyillessä maha jalkapallona, sai jakso minusta jopa irvokkaan kevyen sävyn. Varmaan sekin vaikutti, että jakso alkoi siitä kun pariskunta oli jo tukevasti raskaana, joten lapsettomuuden pahin terä oli jo takana. Odottava äiti puhui hänelle tehdyistä koeputkihoidoista kuin jostakin tavanomaisesta asiasta. Ymmärrän kyllä, ettei ehkä ihan kaikkia silloisia tunteitaan edes halua telkkarissa kertoa, tai että he kertoivat sen, minkä kokivat oleellisimmaksi. Silti jäi olo, että enemmän tunnetta mukaan! Tehän olette kärsineet lapsettomuudesta hurjan kauan, välittäkää se tunne katsojille, joilla ei ole harmainta hajua näistä asioista. Valistakaa ja silottakaa tietä meidän muiden edestä!

Perheen kotiuduttua tuore äiti itkeskeli vauvanhoidon rankkuutta. En muista, onko vastaavaa ollut aiemmissa jaksoissa. On varmasti totta, että kauan toivotun raskauden jälkeen asettaa itselleen ylimaallisia tavoitteita äitiydestä, jotka epäonnistuessaan musertavat ja saavat aikaan huono-äiti -fiiliksen. Muut jaksot ovat yleensä päättyneet siihen, kun tuore äiti kertoo yövalvomisista, mutta suhtautuu äitiyteen melko luonnollisesti ja stressaamatta. Elämä jatkuu, kuten sen pitäisikin. Ihan kuin nyt olisi haluttu näyttää, että lapsettomille käy usein näin; he tekevät kaikki (luonnottomat) temput saadakseen oman nyytin, että arjen koittaessa iskee baby blues. Jäin miettimään, luommeko me lapsettomat tästä koko paketista (toteutuessaan) niin vaikean ja pyhän asian, että väistämättä putoamme korkealta myös äitiyden suhteen? Kun ajattelen, että jos vain ikinä saan sen hartaasti toivomani lapsen, suhtaudun siihen kuin varjeltavaan aarteeseen ja haluan olla yli-äiti kaikilla alueilla, koska tämä raskaaksi tulo on ollut niin epävarmaa ja kivikkoista. Voimmeko me ikinä olla huolettomia äitejä, joita helposti raskaaksi tulevat tuntuvat olevan?

Isänpäivä(ttömyys)

Tulevana isänpäivänä juhlimme taas vain omia isiämme. Eikä mitään vain; isäni on minulle tärkeä, on aina ollut. On silti kurja ajatella että 2 kertaa vuodessa on erikseen päivät, jotka muistuttavat tästä puutteesta, omasta lapsettomuudesta. Muistan toukokuisen surun omasta äitienpäivättömyydestäni, mutta yllättävän voimakkaana koen myös tämän isänpäivättömyyden. Mieheni päivähän se olisi, tottakai, mutta olisi vain niin ihanaa saada viettää sellaista. Vielä kaksin, mutta tulevana perheenä. Pientä salaisuutta kantaen. Nyt en muuta voi kuin apeana todeta, ettei vieläkään. Kun sanoin tämän ääneen, näin mieheni katseesta samat tunteet. Se tekee kaikkein kipeintä.

Toukokuussa en uskaltanut ajatella puolta vuotta eteenpäin yhä lapsettomana. Kai sitä suojelee itseään, ettei asia olisi niin synkästi tulevaisuutta leimaava. Nyt asia on kääntynyt niin päin, etten osaa edes kuvitella olevani raskaana ensi vuoden äitienpäivänä. Sehän on ihan mahdoton ajatus! Silloin varmaankin taas juhlimme omia äitejämme. Viimeksi jo kalvoi tunne, ettei tämän enää pitäisi mennä näin. En ole enää mikään lapsi; minullahan kuuluisi olla jo omia lapsia ja äitienpäivää juhlittaisiin usean sukupolven kesken. Ehkä tämä on niitä ajatuksia, mistä huomaa ajan kuluvan, mutta elämän pysyneen ennallaan.

My friends are getting married and pregnant, I'm just getting fat

Edellisestä postauksesta näyttää kuluneen tasan viikko. Ei ole ollut oikein mitään vuodatettavaa. Paitsi kuukautisveri. Menkathan alkoi sitten niin epäselvästi, etten vieläkään oikein tiedä mikä kiertopäivä tänään on. Saati silloin, kun sinne alkukierron labroihin menin. Jouduin myös ekaa kertaa ihan miettimään, monesko yrityskierto alkoi. Vaikka niin kuin sillä mitään merkitystä edes olisi. On tämä vaan ihmeellistä; kuukaudet vierii, ajanjaksot sumenee. Mitä pidemmälle tämä yrittäminen venyy, sen hämärämmäksi ajantaju muuttuu. Alkuun sitä oli tosi tietoinen kiertopäivistä ja kuukausista. Ei puhettakaan, että ne voisi jotenkin unohtua. Ja niitähän joka foorumi on pullollaan, mikä kp ja monesko yk. Paitsi yhden asian osaan vielä laskea liiankin hyvin. Nyt kun viime kesän hääparit ovat alkaneet ilmoitella perheenlisäyksestä, lasken päässäni salamana tärppäysajankohdan ja yritän muistella itseäni noina aikoina. Aivan turhaa ja typerää touhua, tiedän. Mutta näin vaan toimin ja samalla vahingoitan itseäni moisella vertailulla.


Viime vuonna en juurikaan ostellut uusia vaatteita. Erityisesti farkut jätin suosiolla kauppaan, koska ajattelin pian tarvitsevani mammafarkkuja, joten rahat olisivat menneet hukkaan. Tänä vuonna olen luopunut siitä pihistelystä. Onhan mulla oltava edes joku keino lohduttaa itseäni aika ajoin. Mutta nyt kuvaan on alkanut astua ajatus siitä, että pitäisikö uusi pusero ostaa jo valmiiksi kokoa isompana, että mahtuisi päälle myös raskaana ollessa. Etenkin, jos kyseessä on mielestäni tosi nätti vaate. Samoin katselen joitakin vaatteita ihan eri silmällä kuin ei-vauvaa-toivovana: tuossapas on kiva leikkaus, peittäisi varmaan hyvin alkuraskauden pömpötyksen. Ja niin edelleen. Mutta eikö olekin parempi hankkia vähän isompi kuin vähän turhan piukka vaate? Laihtuminen ja raskautuminen tuntuvat olevan yhtä epätodennäköisiä, mutta toista toivon enemmän. Sekin niin jännä muutos ajattelussa verrattuna entiseen. Oletteko itse huomanneet vastaavia muutoksia yrityksen edetessä?

Alkaisi jo se vuoto!

Hohhoijaa. Ruskeaa nestettä (tai mitälie) vuotanut tiistaista alkaen. Ja sitten toki se viime lauantainen yhdynnän jälkeinen veri, mikä enteili jotakin tällaista. Oikeaa kuukautisvuotoa vaan saa odotella. Nytkin ollaan jo iltapäivän puolella, joten eikös se niin ole, ettei tästä päivästä voi enää tulla kp 1 vaikka vuoto alkaisikin tänään myöhemmin?

Mun piti mennä huomenna alkukierron labroihin, mutta yllättäen juuri tämä kierto venähtääkin sitten yli 30 päivän mittaiseksi ja labra-aikaa on pakko siirtää ensi viikolle. Väliin tulee sopivasti viikonloppu, jolloin ei tietenkään pääse testeihin. Ja ensi viikolla on töissä todella kiireistä, joten labraan pääsystä tulee hankalaa. Tämä taitaakin olla esimakua tulevasta hoitorumbasta, kun joutuu puljaamaan lääkärikäynnit ja muun elämän/työn jotenkin yhteen. Ja tämähän on vielä aika pientä. Yksi labrakäynti sinne tai tänne. Mutta tästäkin otan stressiä, koska toki haluan selvittää kaiken mahdollisen ennen hoitoja, mielellään vielä tulevassa kierrossa. Entäpä sitten, kun on oikeasti päivän päälle joku hoitojuttu. Se on kyllä osuus, mitä en odota tulevalta.

Toivon hupeneminen

Viikko ovulaatiosta, ja eilen yhdynnän jälkeen paperiin tuli verta. Verta oli myös lakanoissa. Olisin tänään tehnyt ensimmäisen testin, mikäli veri ei olisi pyyhkinyt toiveita tiehensä. Vituttaa. Rankasti. Ajoitimme yhdynnät niiiin hyvin, ja tässä taas tulos. Nippailua tuntui mahassa pitkin viikkoa, pidempään kuin yleensä. Se loppui pari päivää sitten, kuten loppui nännienkin arkuus. Tiputteluvuotoa ei vielä tule muuten, mutta kyllä tuo yhdynnän jälkeinen veri sitä enteilee. Menkat alkaa varmaan tiistaina tai keskiviikkona. Sanokaa, onko tämä muka normaalia?!? On jotenkin niin julmaa, että ihana hetki miehen kanssa päättyy yleensä aina näillä main kiertoa "verisesti", oikein palkitsevaa.

Lääkärikäynti

Olimme eilen mieheni kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä lapsettomuuslääkärin puheilla. Aiemmalla kerralla menin yksin, en pitänyt sitä vielä "virallisena" lapsettomuuskäyntinä. Aikaa varatessanikin henkäisin asian nopeasti ajanvaraajalle, lähinnä mumisten jotakin siitä, että haluan tulla tarkistuttamaan onko kaikki kunnossa ja miksi en ole vielä raskautunut. Ensimmäisellä käynnillä lääkäri puhutteli jo minua/meitä lapsettomina, kun vuosi yritystä tuli juuri ja juuri täyteen. En tiedä, ehkä toivoin että lääkäri olisi vielä välttänyt sitä ilmausta. Kun olihan silläkin hetkellä pienen pieni tsäänssi muusta. Vaan ultra kertoi karua kieltään - kyllä, selvästi ei-raskaana. Selvästi lapseton. Nielin kyyneleeni vastaanotolla ja kävin käskystä labroissa.

Eilen oli seuraava käynti, lähes 2 kk ensikäynnistä. Lääkäri ja me toivoimme ihmeen tapahtuvan tässä välissä, siksi ei olla pidetty kiirettä. En tiedä vaikuttiko mieheni läsnäolo siten, että uskalsin vollottaa avoimesti vastaanotolla. Yksin oltuani yritin tsempata, nyt minulla oli lupa olla pettynyt ja heikko. Lääkäri kohtasi meidät ihan hyvin. On vaan niin rankkaa saada sellainen titteli, mitä itse ei ole itselleen tilannut. Kun on yrittänyt tehdä parhaansa, eikä se vaan riitä. Tunne muistuttaa ehkä vähän yläasteaikaisia kärsimyksiä, jolloin koin syrjintää koulussa. En tiennyt, miksi en kelvannut ja miksi sain osakseni sellaista kohtelua. Silloin kuitenkin tiesin, että olen vahva ihminen ja en joudu kärsimään tästä kauaa. Lukiossa kaikki olikin jo toisin. Vaikka olen kokenut kovia ja selvinnyt, on tässä lapsettomuudessa sellaisia aspekteja, joihin mikään aiemmin kokemani ei ole minua valmentanut. En tiedä, koska ja miten tämä tuska ja vääryys päättyy.

Uni

Näin viime yönä painajaista, jossa sain lääkäriltä tuomion: endometrioosi. Heräsin kylmään hikeen. Se oli ensimmäinen uni laatuaan tästä aiheesta.

Tänä aamuna, kp 18, sain ovulaatiotestiin viimein toisenkin viivan. Olin jo varma, etten ovuloi ollenkaan tässä kierrossa. Taidan hieman stressata ensi viikon lääkäriaikaa!

Haluun pitää lapseni

Katsoitteko eilen otsikon mukaisen dokumentin Yleltä? Löytyy Areenasta.

Mitä ajatuksia se teissä herätti?

Itse olin tyrmistynyt ja pettynyt teiniäidin itsekkyydestä ja välinpitämättömyydestä vauvaansa kohtaan. En tiedä oliko fokus tarkoituksella haetusti se, vai mikä on heidän todellista elämäänsä. Niin surullista!!! Näytti siltä, että vain mummo oli aidosti läsnä lapsen touhuissa. Ja juuri mummo mahdollisti Tiinan vastuunpakoilun paapomalla. Toivon vain, ettei pientä Amandaa oteta huostaan. Mikähän siinä on, että moni vaikean lapsuuden ja nuoruuden kokenut haluaa niin varhain oman perheen, vaikka edellytyksiä ei olisikaan?

Lisäkysymys: Aiotteko seurata pian alkavia sarjoja Teiniäidit ja/tai Erilaiset äidit?

Ensin vakiduuni, sitten vauva

Vuosi sitten kuvittelin, että jos/kun tulen loppuvuoden 2011 aikana raskaaksi, tulen olemaan äippälomalla loppuvuonna 2012. Eli nyt. Kaipasin oikeasti hengähdystaukoa töistä. Joo, tiedän ettei vauva-arki mitään lomailua ole, mutta eniten kaipasin muutosta hektiseen työtahtiin. Lapsen kasvattaminen olisi ihan toisella tavalla palkitsevaa ja antoisaa "työtä". Olen ollut vakituisessa työsuhteessa jo useamman vuoden. Töihin päästyäni tein kaikkeni, etten vaan putoa pois. Olin kunnianhimoinen ja tavoitteellinen, joustin vapaa-ajastani ja yritin hankkia hyvän työntekijän maineen. Nyt tuntuu kuin tekisin kaikkeni, jotta saisin tähän paussin. Työt ei kiinnosta, ajatukset on muualla. Kahdehdin työkavereita, jotka ilmoittavat jäävänsä päivänä x äitiyslomalle. Minäkin haluaisin. Minulla on työpaikka, jonne palata. Tiedän, että olen jo tässä mielessä onnekas. Ja samalla kuulostan varmaan äärimmäisen kiittämättömältä, kun minkä tahansa työn saaminen on nykyään kiven alla. Mutta yrittäisin silti hankkia lapsen, vaikka työasiat olisi epävarmoja. Tässä yrityksen aikana olen tajunnut, mikä itselleni on tärkeää. Se ei ainakaan ole työ.

Miksi sitten joudun paahtamaan töitä, kuin olisin jokin maailman urakeskeisin olento? Tämä on jo yleinen harhaluulo töissä, etten edes halua lapsia: lähestyn kolmeakymppiä, olen vakituisessa suhteessa ja työssä - enkä vielä ole raskaana! Miksi muut heti vakipaikan saatuaan saavat jotain muutakin odotettavaa? Olen joutunut luopumaan ajatuksesta, että ensin on hyvä hankkia vakituinen työpaikka ja vasta sitten on vauvan lupa tulla. Tämän klassisen kuvion taustallahan on ajatus, että vauva tulee tilauksesta. Olen joutunut luopumaan myös siitä ajatuksesta, että tänä vuonna olisin kotona vauvan kanssa. Nytkin se olisi edessä aikaisintaan ensi kesänä. Olen myös alkanut miettiä työni kuormittavuutta. Jos/kun hoidot alkavat, miten jaksan? Nytkin roikun äärirajoilla. Paljastan salaisuuden: olen hakenut muita töitä. En voi enää laskea sen varaan mitään, että jäisin joskus lähitulevaisuudessa äitiyslomalle nykyisestä työstäni. Ja koska työn kuormittavuus ei vähene, on minun itse tehtävä jotakin tilanteelle. Edes siihen voin yrittää vaikuttaa.

Koskas sinä aiot lisääntyä?

Bloggaan työajalla. Sori vaan, pomo! Mun oli pakko paeta tätä kaikkea p*skaa hetkeksi muualle. Eli toisin sanoen, purkaa ahdistustani kirjoittamalla. Työasiat tökkii, kun koko ajan paljastuu uusia raskauksia. Eikä siinä mitään, on muillakin oikeus lisääntyä. Mutta alkaa hieman ketuttaa, kun töissä projektit mutkistuu tulevien äitiyslomien vuoksi. Tulee olo, että muut senkun porskuttaa elämässään eteenpäin ja minä jään tänne paikkailemaan muita. Muiden jättämiä keskeneräisiä projekteja, todella palkitsevaa! (Sitten on tietenkin ne, jotka ovat aikatauluttaneet raskautensa siten, ettei hommat jää töissä kesken, miten näppärää.) Näitä ilmoituksia tulee ihan yhtenään, tänään viimeksi. Ja minulla tietenkin menkat päällä juuri, niin olo on muutenkin jo melko masentunut. On hirveää tajuta, että jos kaikki vain olisi mennyt "putkeen", en olisi täällä keräilemässä muiden rippeitä, vaan nauttimassa omasta muutaman kuukauden ikäisestä vauvasta. :-( Kunpa edes saisin pian tietää, että ensi vuonna minäkin saan jäädä äitiyslomalle...

Olen kyllästynyt muutenkin puimaan töissä muiden lastenhankintaa. Täällä oikein kytätään kellon kanssa, kenellä olisi seuraavaksi vuoro raskautua. On siis sanomattakin selvää, etten aio avautua omista haaveistani saati niiden toteutusongelmista kenellekään. Nyt jo joudun liiaksi väistelemään tungettelevia kysymyksiä vauvanteosta. Viimeksi kun aihetta sivuttiin kahvitauolla (itse olin hiljaa) tuli mm. seuraavia kommentteja:
    "Minä ainakin ajoitin lapseni syntymät kesälomiin, ettei pomo suutu."
    "Ne jotka ei lapsia omin keinoin saa, niin eikö niiden kannattaisi vaan adoptoida. Maailma on täynnä  orpoja lapsia. Ne hoidot on ainakin aivan älytön keino taistella luontoa vastaan."

Että silleen. Mitä annettavaa minulla näihin keskusteluihin voisi olla? Ei kukaan ymmärtäisi. Elämä on vaan niin v*tun epäreilua toisille! :-(

Kp 25, tiputtelee jälleen

Niin. Tiputteluvuoto alkoi vähäisenä jo eilen, kp 24 eli noin 9 päivää siitä oletetusta oviksesta. Koko ovishan oli epävarmaa hämyviivailua, mutta kp 15-16 se sitten kai oli ja silloin toivoin olevani vuotamatta edes seuraavat 10 päivää. Ähäkutti! Alle 9 päivää kesti ja taas tiputtelu oli täällä. So nice. Or not. Taidan siis heittää hyvästit raskautumiselle tässäKÄÄN kierrossa. No, eipä tule turhaan testailtua negoja kun negatiivinen mieli on jo muuta kautta päällänsä. Odotan siis enää kivuliaita menkkoja ja yk 14 alkamista. Siinä kierrossa jatketaan lapsettomuustutkimuksia.

Ainoa postiivinen asia on, että teitä vakkarilukijoita on jo 10! Melkein saman verran kuin postauksia yhteensä koko blogihistoriani aikana. :D Kiitos teille <3

Hyvää päivää kirvesvartta

Tuleeko teille ikinä olo, että lapsettomuus on niin suuri salaisuus kannettavaksi, että vieraantuu juteltavista aiheista? Tarkoitan siis, että kun asiasta ei voi jokaiselle juttukumppanille avautua, se alkaa painaa mieltä. Small talk ei oikein suju. Ei ole aidosti läsnä. Ja tuntuu, että toinenkin jo huomaa jotakin läpi. On vaikea jakaa kuulumisiaan, kun pitää keksiä jotakin muuta kerrottavaa, muita kuulumisia. Ja silti tuntuu, ettei mikään tapahtunut ole mitään verrattuna tähän mitä joka päivä miettii. Tulee väistämättä perspektiiviä asioihin. En valita enää pikkuasioista. Miksi harmitella sadetta, kun sielussani on kunnon syysmyrsky. Tulee tunne kuin eläisi kaksoiselämää. Keksin sopivia kuulumisia, joita muille voi jakaa. Siis niitä muita, täysin turhanpäiväisiä juttuja, joita elämässäni on viimeaikoina tapahtunut. Jälkeenpäin näistä kohtaamisista jää ärsytyksen tunne. Tuli ehkä puhuttua paljon, ja silti ei mitään.

Hei mä liikuin! eli TTC-raporttini

Toiveikas alkoi vetää uutta liikunta-aiheista projektia syksyn ratoksi, TTC Unitedia. Pakkohan siihen oli lähteä mukaan! Voin rehellisesti todeta, että vauvan yrityksen alettua viime syksynä on liikkuminen vähentynyt radikaalisti. Kai sitä alitajuisesti ajatteli, että kohta tässä saa alkaa kasvatteleen masua, mitä sitä nyt liikaa rehkimään... Jepjep. Näin ollen urheilullinen elämäntapa (ja kroppa :O) on ollut telakalla jo liian kauan. Sovitellessani äskettäin parin vuoden takaisia housuja, totesin karun muutoksen: ei vaan mahu! Jenkkakahvaa pukkaa. Miksei se rasva voi siirtyä jonnekin toivotumpiin kehonosiin?!

Mutta takaisin TTC-projektiin. Tässä siis Toiveikkaan idea: 
Ajatuksenani oli, että jokaiselle kuulle olisi oma teemansa. Ensimmäisen kuukauden teemana on "Kokeilen jotakin uutta". Syksy on alkanut ja tanssikoulut, kuntoklubit ja kaikki etsivät uusia jäseniä. Toivoisin, että jokainen ryhmäläinen kokeilee itselle jotakin (ihan mitä tahansa) uutta lajia ja raportoi/kertoo siitä tai kuvaa sitä blogissaan haluamallaan tavalla.

Projektin virallinen starttipäivä oli eilen lauantaina 15.9. Ja suureksi ylpeydekseni voin kertoa ottaneeni sen ihan kirjaimellisesti. Hankin jumppakortin tuttuun liikuntakeskukseen ja menin kokeilemaan itselleni uutta lajia:

Kahvakuula

I'm in love. :)

Olin jo melkoisen kyllästynyt pumppeihin, mutta kahvakuula toi kaivattua vaihtelua painoharjoitteluun. Lisäksi se on kokonaisvaltaista rääkkiä kropalle, ei niin staattista kuin tavallisilla painoilla tehtävät liikkeet. Hallittua heilumista muutaman kilon painokuulan kanssa. 50 minuutin ohjelmassa käytiin läpi suuret lihasryhmät usean sarjan toistoilla. Vaikkei me ihan kuvan mukaista tasapainoilua tunnilla tehtykään, niin mun ilme oli vähintään yhtä muikea - ja olo tunnin jälkeen mahtavan jäntevä. Olo kropassa onkin tänään sitten ollut melko pökkelö, huh huh. :D Sanalla sanoen, kahvakuulatreeni oli t.e.h.o.k.a.s!!! Olen tyytyväinen ekaan TTC-suoritukseeni minulle uudesta lajista. Aion ehdottomasti mennä uudestaan.

Omituinen ovulaatio

Kirjoitin keskiviikkona (kp 14) taas siitä niin ihanasta ajanjaksosta kierrossa, eli ovulaation metsästyksestä. Sain sinä päivänä vaalean viivan tikkuun, kuten oletinkin. Kp 15 sain jo melko vahvan viivan sekä aamupissasta että myöhemmin iltasella usean tunnin pidättelyn jälkeen. Ihmettelin että ohhoh, nythän ovulaatio näyttäisi tapahtuvan jo joskus kp 16 jälkeen. Ainakin siltä se vaikutti. Mutta kp 16 (eli tänään) viiva alkoi jo haalistua! Näin ollen en saanut siis riittävän tummaa viivaa tikkuun yhtenäkään päivänä. Harmi, kun en valokuvannut tikkuja... Mitäköhän tästä pitäisi päätellä? Ettei ovulaatiota tullut kunnolla? Onko "melko vahva viiva" yhtä kuin ovulaatio? Ennen ei ole ollut epäilystäkään siitä huippupäivästä. Höh. Ja tänään nännitkin on jo olleet arat, mikä seuraa mulla aina ovista. Oliko se mun gyne sittenkin oikeassa, että tikut ei kerro koko totuutta ;o Mutta ihan jees, jos ovis tosiaankin oli ja meni JO kp 15, nyt toivon että tiputtelu pysyy poissa ainakin seuraavat 10 päivää. Että tämmöisiä mietteitä perjantai-iltaan. ;)

I love your blog




Tunnustuksen säännöt:
1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, jolta sait tunnustuksen.
2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it -lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.






Sain ihanilta blogiystäviltäni Maija Dahlialta ja Marialta tunnustuksen, josta olen tosi otettu. :) Te molemmat olette kanssani "samassa veneessä" yrityksen keston (sekä myös melko tuoreen bloggaamisen) suhteen, ja ajatusmaailmatkin tuntuu kohtaavan kivasti. Luen päivittäin blogejanne, kiitos niistä! <3

Nyt mun pitäisi vuorostaan nimetä 5 lemppariblogiani. Jaan tunnustukset pitkään seuraamilleni blogeille, joilta sain inspiraation aloittaa omankin blogin kirjoitus. Vaikka en useasti kommentoikaan mitään, niin uusimmat päivityksenne luen joka kerta. Olette siis minulle salaisesti tärkeitä. ;)

Bellywish oli ensimmäisiä blogeja, joihin tutustuin kun vauvan yritys oli käynnissä. Bellyn vetämä projekti Positiivisen odotus on saanut suuren suosion, itse myöhästyin hieman kun en vielä sen alkaessa blogia kirjoitellut.

Toiveissa oli samaten ekoja vakituisesti seuraamiani blogeja. Hänen bloginsa on mulla edelleen kännykän selaimessa niin, että saatan sitä kautta tsekata sekä hänen että muiden kuulumisia nopeasti. Vaikka mulla on jo tämä omakin blogi!

Ainu osaa kirjoittaa kauniisti ja niin koskettavasti tämän tiettömän polun mutkista, että usein luen hänen kirjoituksiaan tippa linssissä.

Lapsenvihaajan (odotus)päiväkirja tarttui blogilistaani jo ihan pelkän osuvan nimensä perusteella. Hänen yrityksensä on alkanut samoihin aikoihin kuin itselläni.

Ja hännän huippuna kevään korvalla plussannut Junna, jonka tarina toivottavasti luo meille "selittämättömille" tsemppihenkeä.

Listaa voisi jatkaa useammallakin blogilla, mutta kun kerran 5 piti valita. :)

Oviksen metsästys

Kp 14, tästä se tikuttaminen taas lähtee. Vaikka gyne olisi mitä mieltä tahansa tikkujen luotettavuudesta/järkevyydestä yrityksen aikana. Mä käytän niitä koska en voi päätellä, saati sanoa kellontarkasti, ovikseni ajankohtaa. Ne kun on heitelleet välillä kp 15-20 eikä juuri selkeitä oireita ole. Sitä paitsi juurikin tikuttamalla olen saanut tietää ovikseni vaihtelevuuden ja sen, etten edes oleta sen olevan kp 14 tai aiemmin. Ja tikuilla näen myös ihan selkeän kehityksen vaaleista viivoista kunnon ovishuippuun ja taas vaaleaan. Eli voin varmistua siitä, että ovulaatio todella tapahtuu ja kroppani toimii edes jotensakin luonnollisesti. Ja mitä yhdyntöihin tulee, en koe tikutusta stressaavana tekijänä. Me touhutaan joka tapauksessa ennen, jälkeen ja ovishuipun aikana. En yleensä edes mainitse miehelleni, jos tikkuun on ilmestynyt kirkuvan punainen viiva (ellei sitten ole päässyt käymään niin, ettei seksiä ole ollut pariin päivään).

Mitä mieltä te olette ovulaation etsimisestä tikkujen avulla? Pidättekö sitä ihan huuhaana vaiko oivana apukeinona? Luoko tikuttaminen paineita makkarin puolelle? Informoitteko kumppania "otollisesta ajasta"?

Yksinäinen Yrittäjä

Huomaan eristäytyväni sosiaalisesti, kun on ollut tämä yritys päällä viimeiset 365 päivää. Hankala sopia mitään tyttöjen iltoja tuleville viikonlopuille, kun ei tiedä jos on silloin raskaus aluillaan. Ei vaan jaksa miettiä, mitä silloin keksisi syyksi juomattomuudelle. Ja voisihan sitä kertoa totuudenkin, mutta mua pelottaa se alkuraskaus ja sen keskenmenoriskit, eli jos kerron "turhaan". Joten, päädyn monesti viettämään viikonloppujani miehen kainalossa. Ainoat ajankohdat kun jotakin voi sopia, on ne kierron pari ekaa viikkoa kun voi ottaa rennosti. Vaikka on sitä poikkeuksiakin tehty, ei sitä koko sosiaalista elämäänsä voi keskeyttää yhden yrittämisen takia. Niinhän ne sanoo, että kyllä raskaus alkaa ja jatkuu, jos on jatkuakseen. Että pitäisi elää sitä normielämää.

Ainoastaan muutama ystävä tietää meidän yrityksestä. Välillä välttelen heidänkin seuraa, koska en jaksa vastata kysymyksiin, mitä kuuluu yrittämiselle. Olisin toivonut, että kun kerran asiasta olen heille uskoutunut, he osaisivat arvostaa sitä ja odottaa kunnes itselläni on asiasta kerrottavaa. Toisinaan kaduttaa, että olen kenellekään tästä uskoutunut. Ja sitten taas välillä harmittaa, etten ole niin läheisissä väleissä esim. vanhempieni kanssa, jotta heille tästä mainitsisin. Tunnen olevani tosi yksin. Onkin hassua, miten tärkeää bloggaamisesta on tullut. Vain TE tiedätte tarkan tilanteeni. Vain blogeja lukemalla/kirjoittamalla saan mieltäni kevennettyä. Vain blogimaailmassa koen, etten ole yksin tämän asian kanssa.

Koskakohan asiasta olisi kerrottava jo useammalle taholle. Mitä mieltä olette vanhemmille kertomisesta? Pitäisikö rajana pitää sitä, jos hoidot alkavat? Ja toki arkeeni tulee suuresti vaikuttamaan mahdolliset poissaolot työstä. Esimiehelle kertominen tuntuisi samalta kuin ilmoittaisi hakevansa toista työpaikkaa.

Labrat

Sain labratulokset; kaikki normaalit ja viitearvojen sisällä. Multa testattiin siis kilpirauhanen, prolaktiini, progesteroni ja otettiin vielä pieni verenkuva. Ovulaatio tapahtunut. Lisäksi papa ok ja klamydia nega. Eipä ainakaan mikään näistä selitä tätä odotuksen odotusta. Tavallaan "pettymys" ettei ollut mitään selkeää syytä johon olisi voitu nyt puuttua ja lääkityksellä korjata, jolloin toiveet raskautumisestakin voisivat nousta. Mysteeriksi tämä tuntuu nyt jäävän ainakin minun osalta, vaikka jossitella voi kohdun lisäseinämän ja sitkeän tiputteluvuodon osuutta. Mutta lääkärin mukaan niiden ei pitäisi niin merkittävästi vaikuttaa, joten kai se on uskottava niin (eikä koko ajan epäiltävä ja etsittävä lisätietoa). Seuraavaksi edessä miehen tutkimukset.

Yk 13, masentavaa

Kovat kuukautiskivut + Junior Master chefin katsominen = supervollotus :-(

Epätodellista

Vuosi on pitkä aika. Alkuun matkattiin epävarmoina siitä, miten kuukautiskierto palautuu vuosien pillereitten syönnin jälkeen - ja - kauanko menisi saada raskaus alkamaan. Sitä oli silloin niin täynnä intoa ja salamyhkäistä odotuksen odotusta, ettei kuukautisten alkaminen suuremmin surettanut. Noh, vielä ei tärpännyt. Olisihan se ollutkin melko äkkiä. Ehkä meidän vuoromme on ensi kuussa. 

Mutta sitten kuukausia ja kuukautisia alkoi kertyä, ylitettiin 3kk ja 6kk rajapyykit yrityksen alkamisesta. Surumielisyys ja huolestuneisuus alkoivat vallata mieleni. En näistä paljoa miehelleni avautunut. Hänen käsityksensä oli silloin se, että kyllähän nuorehko ja terveellistä ja säännöllistä elämää viettävä pari raskautuu (helposti), ei me lapsettomiksi jäädä. Ai ei vai?

Puolen vuoden jälkeen löysin lapsettomuusblogit. Mielessäni kirosin itseäni, miten vähästä olin huolissani. Puoli vuotta yrittämistä ei ole vielä mitään! Eihän mulla ole edes oikeutta ihmetellä ja etsiä vikoja itsestäni, kun joillakin on rankat hoidot käynnissä jo toista vuotta. Ja silti pieni ääni kummitteli sisälläni, että tuo saattaa odottaa sinuakin, perehdy asioihin. Epävarmuus vaihtui välinpitämättömyyteen. Enää en edes viitsinyt tuhlata rahoja raskaustesteihin, kun olin joka kuukausi niin varma että kuukautiset sieltä kumminkin alkavat. Ja alkoihan ne.

Ei siis auttanut kultaiset neuvot stressaamattomuudesta, normaalin elämän elämisestä, oviksen tikuttamisesta, greippimehusta ja ties mistä muusta. Tiputteluvuoto tuli uskollisesti kylään, sitä ei mikään manannut pois. Nyt vuosi yrityksen alkamisesta on jälleen seuranani epävarma olo. Miten tässä tulee käymään, miten kaikki päättyy meidän osaltamme? Ultralöydökset suistivat kaikki luottavaiset ajatukset täydelliseen epävarmuuteen raskautumisen suhteen. Nyt suren ihan oikeasti kuukautisten tuloa. Suren, kun näen raskaana olevia äitejä. Suren, kun näen lasten ja vanhempien iloisia kohtaamisia. Suren, kun huomaan mieheni haikailevan perhe-elämää. Suren kaikkea, mikä muistuttaa kipeästä asiasta. Me olemme lapsettomia.

Taustaani

Olen hippasen alle kolmekymppinen nainen ja ollut useamman vuoden vaikituisessa parisuhteessa mieheni kanssa. Vauvatoive heräsi viime vuonna ja yritys alkoi syksyllä 2011. Lähdimme rennolla asenteella hommaan ja siinä uskossa, että kyllä tässä varmaan kuukausi jos toinenkin vierähtää. Kalenterista olisi turha valita sopivinta kuukautta synnyttää, sen jo tiesimme. Lapsia ei todellakaan niin vain tehdä.

Ovulaatiota testasin, jotta sain selville pillereitten jälkeisen tilanteeni. Ovis tapahtuu joka kerta, hyvä niin. Pyrimme välttämään kello kaulassa touhuamista, se olisi liian stressaavaa. Silti otollisia kertoja osui varmasti kiertoihin. Kuukausia ehti vierähtää ja aloin huolestua yhä enemmän kummallisesta tiputteluvuodosta aina ennen kuukautisia. Sellainen oli mulle uutta. Ovulaation ajankohta on samoin aina vasta reilusti kierron puolivälin jälkeen, ja tiputtelu alkaa täsmällisesti noin viikko sen perään. Tiputtelu katkaisi aina kaikki nousevat toiveet kerta kerran jälkeen. Tästä syystä google lauloi, ja muita vastaavia kohtaloita sain lukea. Monella tämä merkitsi hormonihoitoa, silti terveitä lapsiakin oli vaivasta huolimatta saanut alkunsa. Ajattelin, että ehkä kiertoni kestää vaan tasaantua pillereitten jälkeen. Toiveajattelua.

Nyt on vuosi kulunut, tiputteluvaiva on ennallaan ja lääkärin puheilla käyty. Eikä pelkästään puheilla; mulle tehtiin ultratutkimus ja otettiin labrakokeita. Labrojen tulokset saan viikon kuluttua. Ultra osoitti, että kohtuni on muuten ihanteellisen kuntoinen - mutta löytyi sieltä myös muuta. Kohdussani on pieni väliseinämä. Ja taas google lauloi. Sydämen muotoinen kohtu kuulostaa hellyyttävältä, mutta se saattaa vaikeuttaa alkion kiinnittymistä ja erityisesti, jos alkio kiinnittyy väliseinämään, jossa on aina huonompi verenkierto. Eli huono homma.

Vastaavasta kohdun epämuodostumasta kärsineillä on ollut tavallista enemmän keskenmenoja eikä niiden riski katoa edes raskauden edetessä, sillä erikoisen mallinen kohtu voi haitata sikiön kasvua ja oleilua. Viimeistään tässä vaiheessa tiesin, ettei raskautumiseni tule olemaan helppoa. Lääkärin mielestä asia voi tai ei voi vaikuttaa raskautumiseen, mutta samaisella käynnillä hän jaaritteli monesta muustakin vastaavaa. Tiputteluvuotokin voi tai ei voi johtua hormonivajauksesta. Jepjep. Onko kenelläkään omakohtaista kokemusta tällaisesta hertan mallisesta kohdusta?

Vuosipäivä

Minulla voisi tällä hetkellä olla 3 kk ikäinen vauva, jos olisin tullut kertalaakista raskaaksi viime syksynä. En toki olettanut että näin tulisi käymään, mutta en myöskään olettanut olevani vauvaa vailla vielä vuodenkin jälkeen. Syli ja kohtu tyhjinä. Tämän vuosipäivän kunniaksi päätin sitten perustaa blogin, jonne purkaa moninaisia tuntojani. Lapsettomuustutkimukset ovat aluillaan.

Lapsettomuusblogeja olen seurannut päivittäin jo noin puoli vuotta. Jostain kummasta ajauduin niihin jo varhain ja olen tuntenut yhteenkuuluvuutta enemmän kuin raskaus- ja äitiysbloggareiden kanssa. Ehkäpä aavistin kohtaloni? Aavistusten tukena omat epäilyni siitä, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Nyt on kuitenkin askel otettu terveydenhuollon puoleen, emme ole enää yksin asian kanssa. Katsotaan, millainen polku meille tästä muodostuu. Tervetuloa mukaan.