Kuukausi vierähtänyt edellisestä postauksesta. Syy hiljaisuuteen löytyy minusta itsestäni; en osaa kirjoittaa mitään järisyttävää raskaudestani. En koe myöskään tarvetta postata jokaisesta uudesta raskausviikosta tai oireesta, joita ilmenee. Tämä blogi oli päiväkirjatyyppistä vuodatusta yritysajasta. Mistä nyt kirjoittaisin, kun raskauden puoliväli lähenee jo kovaa vauhtia? Olen yhä hämmentynyt vauvasta ja niin on bloginikin.
Älkää pelätkö: en ole hylkäämässä tätä blogia, saatikka seuraamiani blogeja, tai niitä ihania, jotka ehkä vielä seuraavat minua. En vaan enää osaa kirjoittaa mistään! Halua ei riitä myöskään uuden blogin perustamiseen. Enkä toisaalta ole sitä tyyppiä, joka jakaa kuvia uusista ihanista hankinnoista tai pohtii otsa kurtussa lastenhuoneen sisustusta. Eikä tämä blogi tule koskaan muuttumaan sellaiseksi. Huomaan, että olen odottajanakin "erilainen": suhtaudun tulevaan rauhallisen tyynesti ja uskon, että se tapahtuu mikä on tarkoitettu. Nautin tästä, että jotakin pientä suurta kasvaa sisälläni ja pyrin säilyttämään zen-tilani päivittäin. Se on ollut yllättävän helppoa.
Edit: viime viikolla kaaduin pahasti liukkailla, ihan kunnolla kuonolleni. Se pelästytti, mutta jotenkin refleksit toimivat niin, että kädellä ja polvella suojasin kaatumasta vatsalleni. Tiedän kyllä, että vauva on niin hyvässä turvassa siellä, ettei hätää ole, mutta se sai ajattelemaan vauvan menettämistä. En silti mennyt siltä kaatumalta ultraan selvittämään tilannetta. Joku muu olisi varmaan mennyt, mutta ajattelin että neuvola on jo niin lähellä että sydänäänet kuullaan siellä ihan pian.
No sitten niitä kuulumisia. Mahani on alkanut kasvaa parin viikon aikana niin, että ei varmaankaan mene kauaa, kun töissä joku kiinnittää siihen huomion. Talviaika paksujen neuleiden alla on ollut pelastukseni, kun vasta olen päässyt uudessa työssäni alkuun ja tutustunut osaan työkavereista. Vain yhdelle olen tähän mennessä asian paljastanut (pomothan tietää jo). Annan loppujen huomata asian aikanaan. Toisinaan on "kiusallisia" tilanteita, joista joku saattaisi jo arvata: en lähde mukaan sushipaikkoihin, iltatilaisuuksissa juon vain vettä ja kesälomapuheet kuittaan ylimalkaisesti.
Työpäivät kuluvat vauhdilla ja olen energinen, iltaisin paha olo vaivaa edelleen. Todella vähällä olen päässyt, sillä oloni on muuten erinomainen. En ole edes kerännyt jokavuotisia talvitauteja, vaikka ympärillä ihmiset sairastavat. Joku voisi jopa sanoa, että raskaus sopii minulle! Ensi viikolla on pitkästä aikaa neuvola. Rakenneultraan on vielä kuukausi. Pieniä mutta tärkeitä etappeja. Ne melkein määrittelevätkin tätä ajan kulua ja kevään etenemistä.
Yritän ottaa kiinni seuraamieni blogien tapahtumia ja kommentoida. Pysykäähän kaikki terveinä ja ihanaa talvilomaa niille, joilla sellainen on alkamassa!
