Alkaisi jo se vuoto!

Hohhoijaa. Ruskeaa nestettä (tai mitälie) vuotanut tiistaista alkaen. Ja sitten toki se viime lauantainen yhdynnän jälkeinen veri, mikä enteili jotakin tällaista. Oikeaa kuukautisvuotoa vaan saa odotella. Nytkin ollaan jo iltapäivän puolella, joten eikös se niin ole, ettei tästä päivästä voi enää tulla kp 1 vaikka vuoto alkaisikin tänään myöhemmin?

Mun piti mennä huomenna alkukierron labroihin, mutta yllättäen juuri tämä kierto venähtääkin sitten yli 30 päivän mittaiseksi ja labra-aikaa on pakko siirtää ensi viikolle. Väliin tulee sopivasti viikonloppu, jolloin ei tietenkään pääse testeihin. Ja ensi viikolla on töissä todella kiireistä, joten labraan pääsystä tulee hankalaa. Tämä taitaakin olla esimakua tulevasta hoitorumbasta, kun joutuu puljaamaan lääkärikäynnit ja muun elämän/työn jotenkin yhteen. Ja tämähän on vielä aika pientä. Yksi labrakäynti sinne tai tänne. Mutta tästäkin otan stressiä, koska toki haluan selvittää kaiken mahdollisen ennen hoitoja, mielellään vielä tulevassa kierrossa. Entäpä sitten, kun on oikeasti päivän päälle joku hoitojuttu. Se on kyllä osuus, mitä en odota tulevalta.

Toivon hupeneminen

Viikko ovulaatiosta, ja eilen yhdynnän jälkeen paperiin tuli verta. Verta oli myös lakanoissa. Olisin tänään tehnyt ensimmäisen testin, mikäli veri ei olisi pyyhkinyt toiveita tiehensä. Vituttaa. Rankasti. Ajoitimme yhdynnät niiiin hyvin, ja tässä taas tulos. Nippailua tuntui mahassa pitkin viikkoa, pidempään kuin yleensä. Se loppui pari päivää sitten, kuten loppui nännienkin arkuus. Tiputteluvuotoa ei vielä tule muuten, mutta kyllä tuo yhdynnän jälkeinen veri sitä enteilee. Menkat alkaa varmaan tiistaina tai keskiviikkona. Sanokaa, onko tämä muka normaalia?!? On jotenkin niin julmaa, että ihana hetki miehen kanssa päättyy yleensä aina näillä main kiertoa "verisesti", oikein palkitsevaa.

Lääkärikäynti

Olimme eilen mieheni kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä lapsettomuuslääkärin puheilla. Aiemmalla kerralla menin yksin, en pitänyt sitä vielä "virallisena" lapsettomuuskäyntinä. Aikaa varatessanikin henkäisin asian nopeasti ajanvaraajalle, lähinnä mumisten jotakin siitä, että haluan tulla tarkistuttamaan onko kaikki kunnossa ja miksi en ole vielä raskautunut. Ensimmäisellä käynnillä lääkäri puhutteli jo minua/meitä lapsettomina, kun vuosi yritystä tuli juuri ja juuri täyteen. En tiedä, ehkä toivoin että lääkäri olisi vielä välttänyt sitä ilmausta. Kun olihan silläkin hetkellä pienen pieni tsäänssi muusta. Vaan ultra kertoi karua kieltään - kyllä, selvästi ei-raskaana. Selvästi lapseton. Nielin kyyneleeni vastaanotolla ja kävin käskystä labroissa.

Eilen oli seuraava käynti, lähes 2 kk ensikäynnistä. Lääkäri ja me toivoimme ihmeen tapahtuvan tässä välissä, siksi ei olla pidetty kiirettä. En tiedä vaikuttiko mieheni läsnäolo siten, että uskalsin vollottaa avoimesti vastaanotolla. Yksin oltuani yritin tsempata, nyt minulla oli lupa olla pettynyt ja heikko. Lääkäri kohtasi meidät ihan hyvin. On vaan niin rankkaa saada sellainen titteli, mitä itse ei ole itselleen tilannut. Kun on yrittänyt tehdä parhaansa, eikä se vaan riitä. Tunne muistuttaa ehkä vähän yläasteaikaisia kärsimyksiä, jolloin koin syrjintää koulussa. En tiennyt, miksi en kelvannut ja miksi sain osakseni sellaista kohtelua. Silloin kuitenkin tiesin, että olen vahva ihminen ja en joudu kärsimään tästä kauaa. Lukiossa kaikki olikin jo toisin. Vaikka olen kokenut kovia ja selvinnyt, on tässä lapsettomuudessa sellaisia aspekteja, joihin mikään aiemmin kokemani ei ole minua valmentanut. En tiedä, koska ja miten tämä tuska ja vääryys päättyy.

Uni

Näin viime yönä painajaista, jossa sain lääkäriltä tuomion: endometrioosi. Heräsin kylmään hikeen. Se oli ensimmäinen uni laatuaan tästä aiheesta.

Tänä aamuna, kp 18, sain ovulaatiotestiin viimein toisenkin viivan. Olin jo varma, etten ovuloi ollenkaan tässä kierrossa. Taidan hieman stressata ensi viikon lääkäriaikaa!

Haluun pitää lapseni

Katsoitteko eilen otsikon mukaisen dokumentin Yleltä? Löytyy Areenasta.

Mitä ajatuksia se teissä herätti?

Itse olin tyrmistynyt ja pettynyt teiniäidin itsekkyydestä ja välinpitämättömyydestä vauvaansa kohtaan. En tiedä oliko fokus tarkoituksella haetusti se, vai mikä on heidän todellista elämäänsä. Niin surullista!!! Näytti siltä, että vain mummo oli aidosti läsnä lapsen touhuissa. Ja juuri mummo mahdollisti Tiinan vastuunpakoilun paapomalla. Toivon vain, ettei pientä Amandaa oteta huostaan. Mikähän siinä on, että moni vaikean lapsuuden ja nuoruuden kokenut haluaa niin varhain oman perheen, vaikka edellytyksiä ei olisikaan?

Lisäkysymys: Aiotteko seurata pian alkavia sarjoja Teiniäidit ja/tai Erilaiset äidit?

Ensin vakiduuni, sitten vauva

Vuosi sitten kuvittelin, että jos/kun tulen loppuvuoden 2011 aikana raskaaksi, tulen olemaan äippälomalla loppuvuonna 2012. Eli nyt. Kaipasin oikeasti hengähdystaukoa töistä. Joo, tiedän ettei vauva-arki mitään lomailua ole, mutta eniten kaipasin muutosta hektiseen työtahtiin. Lapsen kasvattaminen olisi ihan toisella tavalla palkitsevaa ja antoisaa "työtä". Olen ollut vakituisessa työsuhteessa jo useamman vuoden. Töihin päästyäni tein kaikkeni, etten vaan putoa pois. Olin kunnianhimoinen ja tavoitteellinen, joustin vapaa-ajastani ja yritin hankkia hyvän työntekijän maineen. Nyt tuntuu kuin tekisin kaikkeni, jotta saisin tähän paussin. Työt ei kiinnosta, ajatukset on muualla. Kahdehdin työkavereita, jotka ilmoittavat jäävänsä päivänä x äitiyslomalle. Minäkin haluaisin. Minulla on työpaikka, jonne palata. Tiedän, että olen jo tässä mielessä onnekas. Ja samalla kuulostan varmaan äärimmäisen kiittämättömältä, kun minkä tahansa työn saaminen on nykyään kiven alla. Mutta yrittäisin silti hankkia lapsen, vaikka työasiat olisi epävarmoja. Tässä yrityksen aikana olen tajunnut, mikä itselleni on tärkeää. Se ei ainakaan ole työ.

Miksi sitten joudun paahtamaan töitä, kuin olisin jokin maailman urakeskeisin olento? Tämä on jo yleinen harhaluulo töissä, etten edes halua lapsia: lähestyn kolmeakymppiä, olen vakituisessa suhteessa ja työssä - enkä vielä ole raskaana! Miksi muut heti vakipaikan saatuaan saavat jotain muutakin odotettavaa? Olen joutunut luopumaan ajatuksesta, että ensin on hyvä hankkia vakituinen työpaikka ja vasta sitten on vauvan lupa tulla. Tämän klassisen kuvion taustallahan on ajatus, että vauva tulee tilauksesta. Olen joutunut luopumaan myös siitä ajatuksesta, että tänä vuonna olisin kotona vauvan kanssa. Nytkin se olisi edessä aikaisintaan ensi kesänä. Olen myös alkanut miettiä työni kuormittavuutta. Jos/kun hoidot alkavat, miten jaksan? Nytkin roikun äärirajoilla. Paljastan salaisuuden: olen hakenut muita töitä. En voi enää laskea sen varaan mitään, että jäisin joskus lähitulevaisuudessa äitiyslomalle nykyisestä työstäni. Ja koska työn kuormittavuus ei vähene, on minun itse tehtävä jotakin tilanteelle. Edes siihen voin yrittää vaikuttaa.