Asiat mittasuhteisiin

Tätä on vieläkin vaan niin vaikea käsittää, että olisin nyt ihan oikeasti raskaana. Koko sana ei kuulosta yhtään omalta, jos ymmärrätte. Mähän olen vuoden ja 3 kk vain toivonut, että niin joskus kävisi, mutta nyt kun näin on, niin olo on vähintäänkin epätodellinen. Silti oloni ei ole mitenkään suuremmin erilainen kuin vaikkapa viime viikolla. Lapsellisesti kuvittelin, että kehoni huutaa heti raskautta, kun niin tapahtuu. Mikään muu ei asiasta muistuta kuin etova olo aamuisin. Olo on muutoin hyvä ja energinen. Tein eilen vielä liuskatestin, ja se näytti vahvempaa viivaa kuin mitä viime viikolla. Hyvä niin. Uskalsin sitten soittaa myös äitiysneuvolaan ensimmäistä käyntiä varten. Sain puhelimessa onnittelut - sekin niin omituista!

En lähde erittelemään sen kummemmin, mikä plussauskierrossa oli eri tavalla kuin ennen. Ei mikään ollut selvästi erilaista. Sen vain tiedän, että kuvittelin meidän missanneen ovulaation (osui isänpäiväviikonlopulle jolloin olimme koko ajan kyläilemässä). Jos joku kehon toiminnoista oli erilailla, niin tuhruvuotoa tuli aiemmin kuin koskaan, sitten se loppui muutaman päivän kuluttua. Odotin silti kuukautisia, ei tullut mieleenkään testata, kun niin monesti olin ehtinyt pettyä. Ja sitten muistan kierron alussa miehelle tokaisseeni, etten usko meidän enää luomusti raskautuvan, joten lopetan kaiken toivomisen. Miehen mielestä se oli älytöntä, johon sanoin että "eikös sillä tavalla niitä yllätysraskauksia juuri tule, silloin kun ei yhtään toivo". Niin. Ai juu, lopetin myös greippimehun litkimisen hammaskiilteen kulumisen pelossa. Tulihan sitä juotua päivittäin viimeiset puoli vuotta! Tammikuussa onkin hammastarkastus, saa nähdä mitä tuhoja hapan mehu on saanut aikaan.

Olen siis kai nyt viikolla 4 + muutama päivä päälle. Edellisten kuukautisten alkamisajankohtaa on hankala määrittää sen epämääräisen ruskean tuhrun vuoksi, mistä olen kärsinyt. Ihmeellistä on se, että saamani terolut-resepti jäi nyt täysin lunastamatta. Onneksi raskauduin juuri ennen! Muutenhan kuvittelisin tarvitsevani lääkkeitä onnistuaksemme. Toki tiedostan, että tämä mitä ikinä nyt onkaan on vielä niin alkuvaiheessa, että mitä vaan voi käydä. En uskalla riemuita liiaksi. Riemuani hillitsee myös epävarmuus uuden työpaikan suhteen. On aika absurdi tilanne jännittää kahta isoa asiaa yhtä aikaa. Sekä pitää molempia salassa. Edelleen kuulisin mielelläni kokemuksia/kehotuksia teiltä. Mitä tekisitte tilanteessani? Olen siis saamassa uuden työn samanaikaisesti kun tein positiivisen raskaustestin. Jäänkö vaille toista, vai kumpaakin?

Seuraava etappini on alkuraskauden ultra, johon minun on nyt näiden epäselvien asioiden vuoksi mentävä, jotta tiedän onko masussani yhtään mitään elävää silloin. Sen jälkeen minun on ilmoitettava asiasta uuteen työpaikkaan ja odotettava heidän reaktiotaan. Joko saan tai en saa ottaa paikkaa vastaan. Silti olen yllättävän tyyni. En hötkyile juurikaan. En toisaalta myöskään pelkää koko ajan pahinta. Aion nauttia tästä tilasta niin kauan kuin sitä minulle suodaan. Tärkeimpänä pidän tietysti sikiön kasvua ja kehitystä - muu on lopulta yhdentekevää. Minun on otettava päivä kerrallaan ja toivottava parasta. Se on kaikki mitä voin enää tehdä. Eiköhän asiat järjesty jotenkin päin. Mikään tässä elämässä ei ole niin varmaa kuin epävarma.

Jos elämä ois helppoo

Kiitos onnentoivotuksista ja myötäelämisestä! Asiaa on pyöritelty ja salattu epätoivoisesti viikonlopun aikana. Toivon mukaan en enää koskaan joudu tilanteeseen, jossa joudun valehtelemaan juovani muka alkoholia, vaikka oikeasti join limua/holitonta olutta. Turha toivo, alkava joulukuu ja sen riennot osuvat sopivasti alkuraskauteeni. Pitänee alkaa kehitellä uusia sotasuunnitelmia...

Asiaan. Jottei elämä olisi liian helppoa plussan saatuani, olen siinä tilanteessa että minulle on tarjottu uutta työpaikkaa, ja silloin kun paikkaa hain, en vielä ollut raskaana. Niinpä. Nyt olisi hyvät neuvot kalliit! Joudun joulukuussa tekemään ratkaisuni ennen sopimuksen allekirjoittamista, ja ehdin ehkä juuri käydä alkuraskauden ultrassa (rv 6) sitä ennen. Ilman muuta odotan ultraan asti, koska voihan olla että tämä vielä menee kesken/on väärässä paikassa/mitä vaan mikä tulee vaikuttamaan asiaan. On silti uskomatonta kohtalon ivaa, että urani kannalta merkittävä tarjous osuu tähän hetkeen. En missään nimessä ole uraihminen, mutta tiedostan mahdolliset negatiiviset seuraamukset tulevaisuuteeni, mikäli 
a) otan paikan vastaan ja työn alettua vasta kerron raskaudestani. Koeaika on 4 kk, joten raskauteni tulee näkymään sinä aikana. En voi mitenkään ottaa riskiä, että työsuhde päättyy koeaikaan ja jään tyhjän päälle. Joka tapauksessa ehtisin olla vain puoli vuotta töissä ennen äitiyslomani alkua. Tällöin olen katkaissut sillat entiseen työpaikkaani ja jättänyt karvaan maun uuteen työpaikkaan. Mielikuva minusta luotettavana työntekijänä tulisi olemaan negatiivinen ja sen korjaaminen olisi lähes mahdotonta.
b) kerron alkaneesta raskaudestani ennen sopimuksen allekirjoittamista ja annan heidän vielä miettiä palkkaamistani. Silloin he todnäk. valitsevat jonkun toisen, joka ei ole raskaana. (Voihan se toinenkin raskautua heti työn alettua.) Jään nykyiseen työpaikkaani, jossa en viihdy, mutta jossa työskentelisin sitten enää seuraavat puoli vuotta. Äitiysloman jälkeen voisin miettiä työpaikanvaihtoa, vaikka minulla olisikin olemassa paikka, jonne palata. Tähän uuteen työpaikkaan minua tuskin enää palkattaisiin.
c) kerron alkaneesta raskaudestani ennen sopimuksen allekirjoittamista ja annan heidän vielä miettiä palkkaamistani. Silloin he todnäk. valitsevat jonkun toisen, joka ei ole raskaana. Tyydyn kohtalooni. Saankin keskenmenon rv 12 ja näin ollen olen menettänyt vauvani sekä uuden, innostavan työn. Jään vanhaan työpaikkaani onnettomana ja katkerana. Tähän uuteen työpaikkaan minua tuskin enää palkattaisiin.

Aika sietämättömiä skenaarioita, vai mitä?

Ymmyrkäisenä

Kulunut viikko on ollut elämäni omituisin. Keskiviikkona kävimme lääkärissä kuulemassa tulokset näytteistä, sain terolut-reseptin ja lähetteen eteenpäin. Torstaina illalla (kp 28-29) tein piruuttani r-testin, kun tuhruvuoto loppui eikä kuukautisia kuulunut. Ei ne myöhässä vielä olleet, mutta teinpä silti.

Ensimmäistä kertaa puolitettuun tikkuun piirtyi toinenkin viiva, haalea sellainen ! Se näkyy kuvassa vasemmalla. Olin täysin varma, että kaapissa lojuneet tikut on menneet pilalle.

Pe aamuna tein taas testin, lähes yhtä haalean.

Pe illalla testiin piirtyi jo tummempi viiva (oikealla).

Tänä aamuna 24.11. Clearbluen digitesti ei jättänyt enää mitään arvailujen varaan: raskaana 2-3 !!!

Miten tämä kaikki voi tapahtua muutaman päivän sisällä?!? Olemme yrittäneet 420 päivää, ja nyt tämä kaikki muuttui välillä to-la.

Mieli on myllertänyt, sen voitte uskoa. Yritän orientoida ajatukseni illanistujaisiin, joissa joudun salaaman tämän vielä jotenkin. Palataan.

Terveen paperit

Meidät on nyt mieheni kanssa monilla kokeilla testattu ja terveiksi todettu. Molemmat meistä. Onhan tämä helpottavaa, ainakin tänään. Miehelleni oli erityisesti iso juttu kuulla, että sperma on jopa erinomaista. Minunkaan hormoniverikokeet ei kerro muuta kuin sen, että viitearvojen sisällä ja turvallisella keskialueella pysytään. Jei! Lähete jatkotutkimuksiin saatu (kohtu ja munatorvien aukiolo) sekä minulle tiputteluvuodon takia terolut-resepti. Lääkäri oli tällä kertaa suopein mielin lääkityksen suhteen, jospa sitä nyt kokeiltaisiin ja todettaisiin, onko mitään vaikutusta outoon tiputteluun heti melkeinpä ovulaation jälkeen. Käynti herätti siis yksinomaan positiivisia tuntemuksia. En itkenyt kertaakaan! Tämän avulla todellakin jaksaa odottaa ensi vuoteen niitä jatkotutkimuksia.

Ihanaa, että kuukauden kuluttua on jo viimeinen työpäivä ennen joulua. Vaikka emme tule saamaan sitä parhainta joululahjaa, niin ainakin aion nauttia joulustamme ja kerätä voimia.

Tänään on siis kaikesta jännityksestä huolimatta ollut varsin "positiivinen" päivä. Ei sanan oikeassa merkityksessä (tosin eipä niitä menkkojakaan ole vielä kuulunut, ystävääni tiputtelua kyllä), mutta viime viikot ja päivät ollaan menty aika syvissä vesissä. Molempia on stressannut ja jännittänyt tulokset, joten kaikkea tyhmää on tullut sanottua tarkoittamatta. Tänään saamme iloita hyvistä tuloksista. Juhlistimme asiaa käymällä ulkona syömässä. On meidän aika hyvä vaan olla kaksinkin! Keskustelu oli vapautunutta ja vitsailimme, ajoittain jopa pystyin muistamaan meidät muutama vuosi sitten; nuorina ja huolettomina, jolloin tapasimme käydä melko useinkin ravintolassa nautiskelemassa. Voi, miten vastoinkäymiset on meitä koetelleet sittemmin, myös muut kuin lapsettomuus. Mutta tänään saamme olla rento ja rakastunut pari, jota ei paina vauvanyrityshuolet. Olemme läpäisseet seulan; meidän värkeillämme pitäisi tulla raskaaksi. Vähän kuin licence to conceive. Heh.

Sunnuntaifiiliksiä biisin muodossa

Erilaiset, lapsettomat äidit

Oletteko seuranneet sarjaa Erilaiset äidit? Pääosin suhtaudun näihin raskaus-ihkuu-synnytys-horror-vauva-jee -sarjoihin aika suurella varauksella. Jotenkin ne enemmän tai vähemmän etenevät samalla kaavalla ja stereotyyppisesti. Lapsia on päätetty hankkia nuorella/vanhalla iällä, ne tulee yllätyksenä/melko lyhyellä yrittämisellä. No eilen sitten olikin tiedossa jakso, jossa noin kolmekymppinen pari oli aloittanut vauvan yrittämisen vuonna 2005. Vauva syntyi lopulta tämän vuoden elokuussa. Väliin mahtui vuosikausien hedelmättömyys- ja hoitopiina. Jakso oli liikuttava ja toivoa antava. Pariskunta antoi rohkeasti kasvot lapsettomuudelle.

Mutta. Koin, ettei lapsettomuuden tuskaa näytetty riittävän elävästi ohjelmassa. Vappu Pimiän selostaessa väliin ja vienosti hymyillessä maha jalkapallona, sai jakso minusta jopa irvokkaan kevyen sävyn. Varmaan sekin vaikutti, että jakso alkoi siitä kun pariskunta oli jo tukevasti raskaana, joten lapsettomuuden pahin terä oli jo takana. Odottava äiti puhui hänelle tehdyistä koeputkihoidoista kuin jostakin tavanomaisesta asiasta. Ymmärrän kyllä, ettei ehkä ihan kaikkia silloisia tunteitaan edes halua telkkarissa kertoa, tai että he kertoivat sen, minkä kokivat oleellisimmaksi. Silti jäi olo, että enemmän tunnetta mukaan! Tehän olette kärsineet lapsettomuudesta hurjan kauan, välittäkää se tunne katsojille, joilla ei ole harmainta hajua näistä asioista. Valistakaa ja silottakaa tietä meidän muiden edestä!

Perheen kotiuduttua tuore äiti itkeskeli vauvanhoidon rankkuutta. En muista, onko vastaavaa ollut aiemmissa jaksoissa. On varmasti totta, että kauan toivotun raskauden jälkeen asettaa itselleen ylimaallisia tavoitteita äitiydestä, jotka epäonnistuessaan musertavat ja saavat aikaan huono-äiti -fiiliksen. Muut jaksot ovat yleensä päättyneet siihen, kun tuore äiti kertoo yövalvomisista, mutta suhtautuu äitiyteen melko luonnollisesti ja stressaamatta. Elämä jatkuu, kuten sen pitäisikin. Ihan kuin nyt olisi haluttu näyttää, että lapsettomille käy usein näin; he tekevät kaikki (luonnottomat) temput saadakseen oman nyytin, että arjen koittaessa iskee baby blues. Jäin miettimään, luommeko me lapsettomat tästä koko paketista (toteutuessaan) niin vaikean ja pyhän asian, että väistämättä putoamme korkealta myös äitiyden suhteen? Kun ajattelen, että jos vain ikinä saan sen hartaasti toivomani lapsen, suhtaudun siihen kuin varjeltavaan aarteeseen ja haluan olla yli-äiti kaikilla alueilla, koska tämä raskaaksi tulo on ollut niin epävarmaa ja kivikkoista. Voimmeko me ikinä olla huolettomia äitejä, joita helposti raskaaksi tulevat tuntuvat olevan?

Isänpäivä(ttömyys)

Tulevana isänpäivänä juhlimme taas vain omia isiämme. Eikä mitään vain; isäni on minulle tärkeä, on aina ollut. On silti kurja ajatella että 2 kertaa vuodessa on erikseen päivät, jotka muistuttavat tästä puutteesta, omasta lapsettomuudesta. Muistan toukokuisen surun omasta äitienpäivättömyydestäni, mutta yllättävän voimakkaana koen myös tämän isänpäivättömyyden. Mieheni päivähän se olisi, tottakai, mutta olisi vain niin ihanaa saada viettää sellaista. Vielä kaksin, mutta tulevana perheenä. Pientä salaisuutta kantaen. Nyt en muuta voi kuin apeana todeta, ettei vieläkään. Kun sanoin tämän ääneen, näin mieheni katseesta samat tunteet. Se tekee kaikkein kipeintä.

Toukokuussa en uskaltanut ajatella puolta vuotta eteenpäin yhä lapsettomana. Kai sitä suojelee itseään, ettei asia olisi niin synkästi tulevaisuutta leimaava. Nyt asia on kääntynyt niin päin, etten osaa edes kuvitella olevani raskaana ensi vuoden äitienpäivänä. Sehän on ihan mahdoton ajatus! Silloin varmaankin taas juhlimme omia äitejämme. Viimeksi jo kalvoi tunne, ettei tämän enää pitäisi mennä näin. En ole enää mikään lapsi; minullahan kuuluisi olla jo omia lapsia ja äitienpäivää juhlittaisiin usean sukupolven kesken. Ehkä tämä on niitä ajatuksia, mistä huomaa ajan kuluvan, mutta elämän pysyneen ennallaan.

My friends are getting married and pregnant, I'm just getting fat

Edellisestä postauksesta näyttää kuluneen tasan viikko. Ei ole ollut oikein mitään vuodatettavaa. Paitsi kuukautisveri. Menkathan alkoi sitten niin epäselvästi, etten vieläkään oikein tiedä mikä kiertopäivä tänään on. Saati silloin, kun sinne alkukierron labroihin menin. Jouduin myös ekaa kertaa ihan miettimään, monesko yrityskierto alkoi. Vaikka niin kuin sillä mitään merkitystä edes olisi. On tämä vaan ihmeellistä; kuukaudet vierii, ajanjaksot sumenee. Mitä pidemmälle tämä yrittäminen venyy, sen hämärämmäksi ajantaju muuttuu. Alkuun sitä oli tosi tietoinen kiertopäivistä ja kuukausista. Ei puhettakaan, että ne voisi jotenkin unohtua. Ja niitähän joka foorumi on pullollaan, mikä kp ja monesko yk. Paitsi yhden asian osaan vielä laskea liiankin hyvin. Nyt kun viime kesän hääparit ovat alkaneet ilmoitella perheenlisäyksestä, lasken päässäni salamana tärppäysajankohdan ja yritän muistella itseäni noina aikoina. Aivan turhaa ja typerää touhua, tiedän. Mutta näin vaan toimin ja samalla vahingoitan itseäni moisella vertailulla.


Viime vuonna en juurikaan ostellut uusia vaatteita. Erityisesti farkut jätin suosiolla kauppaan, koska ajattelin pian tarvitsevani mammafarkkuja, joten rahat olisivat menneet hukkaan. Tänä vuonna olen luopunut siitä pihistelystä. Onhan mulla oltava edes joku keino lohduttaa itseäni aika ajoin. Mutta nyt kuvaan on alkanut astua ajatus siitä, että pitäisikö uusi pusero ostaa jo valmiiksi kokoa isompana, että mahtuisi päälle myös raskaana ollessa. Etenkin, jos kyseessä on mielestäni tosi nätti vaate. Samoin katselen joitakin vaatteita ihan eri silmällä kuin ei-vauvaa-toivovana: tuossapas on kiva leikkaus, peittäisi varmaan hyvin alkuraskauden pömpötyksen. Ja niin edelleen. Mutta eikö olekin parempi hankkia vähän isompi kuin vähän turhan piukka vaate? Laihtuminen ja raskautuminen tuntuvat olevan yhtä epätodennäköisiä, mutta toista toivon enemmän. Sekin niin jännä muutos ajattelussa verrattuna entiseen. Oletteko itse huomanneet vastaavia muutoksia yrityksen edetessä?