Vuosipäivä nro 2

Blogini aloittamisesta on kulunut vuosi. Kokonainen vuosi! Ja blogin perustin puolestaan yrityksen vuosipäivänä. Siitä nimikin - Vuoden odotus.

On helpottavaa huomata, että elämäni on mennyt vuodessa ja kahdessa eteenpäin. Suurin kiitollisuuteni aihe on reilun kuukauden ikäinen poikani. Joka päivä ihmettelen tätä pientä ihmettäni. Hänen aikansa saapua elämäämme sulostuttamaan ei ollut yhtään aiemmin kuin nyt. Poika on vasta muutaman viikon, mutta tänä aikana hän on kasvattanut minua enemmän kuin mikään muu näiden vuosien aikana. Aika pienestä se on kii. Ja silti maailman suurimmista asioista. Olen kiitollinen hänelle, ettei hän saapunut yhtään aiemmin, sillä monet tunteet olisivat jääneet kokematta ja itsetutkiskelut tekemättä. Koen olevani parempi äiti hänelle nyt kuin mitä olisin ollut kaksi vuotta sitten.

Koska elämä menee eteenpäin, en jatkossa enää päivitä tätä yritysblogiani. Kiitän syvästi kanssamatkustajiani ja toivotan kaikille onnellista elämää.

A

Puolivuotias

Blogini on ollut olemassa puoli vuotta. Tuntuu uskomattomalta, miten puolet siitä ajasta on kulunut aivan muissa merkeissä kuin lapsettomuutta velloen. Ja miten vääjäämättömältä tilanne silloin vielä näytti; olimmehan ehtineet yrittää jo vuoden päivät ja yrityskuukausista oli kertynyt sumeita puolivuotiskausia. Kuukaudet kuluivat hitaasti, toisaalta niiden vierimistä olisi mielellään viivyttänyt. Blogin perustaminen tuntuu siinä mielessä vedenjakajalta, että siitä asti asiat on edenneet suhteellisen vauhdilla.

Tästä eteenpäin on omituista ajatella, että puolen vuoden kuluttua vauvamme on toivon mukaan ehtinyt ihmetellä maailmaa muutaman viikon ajan. Se on niin suuri muutos verrattuna tähän puolentoistavuoden odotukseen, ettei pää meinaa pysyä mukana. Olisinko valmiimpi vauvan tuloon pelkästään 9kk odotuksen jäljiltä kuin nyt, en osaa sanoa. Ainoastaan sen tiedän, että arvostan tätä ihmettä haasteiden jälkeen enemmän kuin jos olisin tullut helposti raskaaksi.

PS. Olipa ihanaa lukea kommenttejanne edelliseen postaukseen! Kiitos, että olette olemassa <3

Zen-kuulumisia

Kuukausi vierähtänyt edellisestä postauksesta. Syy hiljaisuuteen löytyy minusta itsestäni; en osaa kirjoittaa mitään järisyttävää raskaudestani. En koe myöskään tarvetta postata jokaisesta uudesta raskausviikosta tai oireesta, joita ilmenee. Tämä blogi oli päiväkirjatyyppistä vuodatusta yritysajasta. Mistä nyt kirjoittaisin, kun raskauden puoliväli lähenee jo kovaa vauhtia? Olen yhä hämmentynyt vauvasta ja niin on bloginikin.

Älkää pelätkö: en ole hylkäämässä tätä blogia, saatikka seuraamiani blogeja, tai niitä ihania, jotka ehkä vielä seuraavat minua. En vaan enää osaa kirjoittaa mistään! Halua ei riitä myöskään uuden blogin perustamiseen. Enkä toisaalta ole sitä tyyppiä, joka jakaa kuvia uusista ihanista hankinnoista tai pohtii otsa kurtussa lastenhuoneen sisustusta. Eikä tämä blogi tule koskaan muuttumaan sellaiseksi. Huomaan, että olen odottajanakin "erilainen": suhtaudun tulevaan rauhallisen tyynesti ja uskon, että se tapahtuu mikä on tarkoitettu. Nautin tästä, että jotakin pientä suurta kasvaa sisälläni ja pyrin säilyttämään zen-tilani päivittäin. Se on ollut yllättävän helppoa.
Edit: viime viikolla kaaduin pahasti liukkailla, ihan kunnolla kuonolleni. Se pelästytti, mutta jotenkin refleksit toimivat niin, että kädellä ja polvella suojasin kaatumasta vatsalleni. Tiedän kyllä, että vauva on niin hyvässä turvassa siellä, ettei hätää ole, mutta se sai ajattelemaan vauvan menettämistä. En silti mennyt siltä kaatumalta ultraan selvittämään tilannetta. Joku muu olisi varmaan mennyt, mutta ajattelin että neuvola on jo niin lähellä että sydänäänet kuullaan siellä ihan pian.

No sitten niitä kuulumisia. Mahani on alkanut kasvaa parin viikon aikana niin, että ei varmaankaan mene kauaa, kun töissä joku kiinnittää siihen huomion. Talviaika paksujen neuleiden alla on ollut pelastukseni, kun vasta olen päässyt uudessa työssäni alkuun ja tutustunut osaan työkavereista. Vain yhdelle olen tähän mennessä asian paljastanut (pomothan tietää jo). Annan loppujen huomata asian aikanaan. Toisinaan on "kiusallisia" tilanteita, joista joku saattaisi jo arvata: en lähde mukaan sushipaikkoihin, iltatilaisuuksissa juon vain vettä ja kesälomapuheet kuittaan ylimalkaisesti.

Työpäivät kuluvat vauhdilla ja olen energinen, iltaisin paha olo vaivaa edelleen. Todella vähällä olen päässyt, sillä oloni on muuten erinomainen. En ole edes kerännyt jokavuotisia talvitauteja, vaikka ympärillä ihmiset sairastavat. Joku voisi jopa sanoa, että raskaus sopii minulle! Ensi viikolla on pitkästä aikaa neuvola. Rakenneultraan on vielä kuukausi. Pieniä mutta tärkeitä etappeja. Ne melkein määrittelevätkin tätä ajan kulua ja kevään etenemistä.

Yritän ottaa kiinni seuraamieni blogien tapahtumia ja kommentoida. Pysykäähän kaikki terveinä ja ihanaa talvilomaa niille, joilla sellainen on alkamassa!

Np-ultra takana

Kaikki hyvin. Phuuh. Vauva elossa, niskaturvotus normaali, sydän sykki vauhdilla ja kovasti venytteli, vaikka olikin vähän aamu-uninen pieni. Uskomaton tunne kyllä! Jos eka ultra ennen joulua oli "elämäni paras hetki", niin tätä kovasti kasvanutta ja liikkuvaa, oikeaa ihmisenalkua olisi voinut tuijottaa loputtomiin. Että ehkäpä tämä oli sittenkin se "paras hetki", ainakin toiseksi paras.

Vauva olikin ottanut sen verran kasvuspurttia, että lasketuksi ajaksi tuli nyt 1.8.2013 ja hyppäsin raskausviikoissa (päivissä) vähän edespäin, nyt sitten 11+6 ja torstaisin vaihtuu viikot. Varmaan se aiheuttaa sen, että viikot viimeistään alkavat kulua vauhdilla, kun olen tottunut laskemaan uudet viikot vasta sunnuntaista. No, mutta pääasia että vauva kasvaa ja voi paksusti (paitsi niskasta). Vielä odotetaan toki seerumiseulan tulokset. Seuraava ultra on sitten 2 kuukauden kuluttua, kun tarkastellaan rakenteita. On tämä vaan ihmeellistä aikaa! Päällimmäisenä tunteena on suunnaton kiitollisuus. Olemme taas askeleen lähempänä suurinta haavetta. Millä nämä kaikki tunteet saisi säilöttyä purkkiin ikuisiksi ajoiksi?

Huomenna se alkaa

Uusi työ nimittäin! Hieman jo jännittää, en ole vastaavassa tilanteessa ollutkaan vuosiin. Ihan kuin eka koulupäivä. :-D Aikaiset aamuherätykset tarkoittavat kenties etovampaa oloa pitkin päivää kuin mistä nyt olen joutunut kärsimään. Puen huomenna ehdottomasti pahoinvointirannekkeeni ja jotakin mukavaa päälle, mikä ei heti paljasta pientä kumpua. Onneksi se on tosiaan vielä pieni. Menee joulusyömisen ja vähäisen liikkumisen piikkiin helposti. Jos nyt joku sattuisi katselemaan. Hiukset on tyylikkäästi värjäämättä, kun en ole plussattuani halunnut hiusvärejä päähäni laittaa.

Siitä se jännittäminen alkaakin; entä jos alan jännityksestä oikeasti voimaan pahoin? Ja jännitys ei siis todellakaan tee hyvää olon kannalta. Uusia ihmisiä, pitäisi tehdä lähtemätön ensivaikutus. Huh. Mitä kerron itsestäni, kun päällimmäisenä mielessä on vauva? Kestänkö lounaaseen syömättä? Välipaloja on pakko kuljettaa mukana, kaiken varalta. Ihmetteleekö joku, jos popsin koko ajan jotakin? Ja totta toki nälkä jyllää jo kymmeneltä, jos syön 7-8 aikaan aamupalaa. Saanko mitään alas yhteisellä lounaalla? Ihmettelevätkö muut, kun syömiseni saattaa katketa ihan yllättäen; ei vaan mene enempää alas. Ja kahvitauot. Entisenä kahvihiirenä en pystykään juomaan enää kahvia. En ole teetäkään kokeillut. Pitäisi varmaan taloon tutustuessa painaa ensimmäisenä mieleen lähimmät vessat.

Voi, kunpa ensimmäinen työpäivä menisi jotenkin kunnialla läpi. Joudun jännittämään ihan eri asioita kuin tavallisesti uuteen työpaikkaan siirtyvä henkilö. Ainut onni on se, että esimieheni sentään tietävät tilastani, niin tiukan paikan tullen saatan saada jotakin ymmärrystä. Pitäkää peukkuja!

Kympit täynnä!

Kympit paukkuu! 10 000 käyntiä blogissani ja minulla alkoi kaksinumeroiset raskausviikot!

Kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen elokuun lopussa 2012, en olisi ikipäivänä uskonut, että tässä tilanteessa ollaan tammikuussa 2013. Että olen onnellinen odottaja ja saanut korvaamatonta tukea blogini lukijoilta. Syksy oli elämäni raskainta aikaa, kun käynnistimme lapsettomuustutkimukset. Loppusyksystä tuli samalla elämäni parhainta aikaa, kun tein positiivisen raskaustestin. Syksy oli myös elämäni jännittävintä aikaa, kun heti plussattuani sain uuden työtarjouksen. Te olette eläneet mukanani näissä käänteissä. 

KIITOS RAKKAAT LUKIJAT!!!

Uusi vuosi, uutta odotettavaa

Heipparallaa pitkästä aikaa! Parin viikon blogihiljaisuus saa nyt luvan päättyä. Välillä olen käynyt kuikuilemassa, mitä tutuille kuuluu kännykän välityksellä - ja ilokseni tässä välissä on kuulunut hienoja uutisia ja isoja päätöksiä. Toivon edelleen mitä suurinta tärppionnea kaikille yrittäville.

Edit: Ai niin! Kerroimme jouluna tuleville isovanhemmille vauvasta. Tuli itkettyä joka ikisellä kerralla, tunteet oli kaikilla pinnassa. Sain Höpöttelijältä loistavan vinkin kertomiseen: paketoimme jokaiselle tutit vihjeeksi. No sehän toimi. ;-) Mieheni videoi kaikki nämä avauskerrat, jotta ne jää meille talteen. Kameraan ei kukaan kiinnittänyt huomiota, kun lahjoja muutenkin availivat, toimi sekin hyvin!

"Omaa napaa": vielä on alle pari viikkoa tätä ihanan letkeää lomailua jäljellä ennen uuden työn alkua. Lepo on  tullut tarpeeseen, sillä erityisesti joulun tienoilla voin pahoin. Oksensinkin. Nyt olo on tasoittunut niin, että huono olo yllättää parin tunnin välein, mutta syöminen ja lepo auttavat siihen kummasti. Painoni on silti laskenut, joten ei tämä pelkäksi mahan kasvatteluksi sohvalla ole mennyt. Yritän kiinnittää huomiota monipuoliseen ravintoon, ja se tuntuu sujuvan kuin itsestään: mieleni tekee lähes pelkästään terveellisiä ruokia. :-D

En ole mielestäni ollut mitenkään tavallista hirveämpi (hehe) hormonikimppu miestäni kohtaan, eikä tunnu mitään kolotuksia tai muuta vaivaa. Ei edes väsymystä. Aknea kylläkin pukkaa. :-/ Itku on kylläkin herkässä minkä tahansa koskettavan asian äärellä, ennen en ollut tämmöinen vetistelijä! Vähän jo haaveilen äitiysvaatteista ja vauvanvaatteista alennusmyynneiltä, mutta mulle iski epävarmuus: Onko näin aikaisin vielä "järkevää" hankkia vauvalle nuttuja? Ja jos ostaisin itselleni vaikka keväisempiä vaatteita varastoon, minkä kokoisia osaan ostaa?

Ensimmäinen neuvolakäynti oli viime viikolla. Neuvolantäti oli ihan mukava, että varmaan "yhteistyö" tulee sujumaan hyvissä merkeissä. Lasketuksi ajaksi sain 2.8. mutta itse pidän todempana lähemmäs 10.8. Olen siis viikolla 9-10. Sen mukaan olen päivittänyt tuon laskurinkin blogin sivupalkissa. Ensimmäinen äitiyspolilla tehtävä ultra on tammikuun puolivälissä, niin eiköhän sitten tarkennu nuo viikotkin. Tänään kävin labrassa. Koitan hoitaa mahdollisimman paljon pakollisia käyntejä nyt, kun olen vielä lomalla.

Kysymys: Onko moni teistä raskaana olevista hankkinut kotidopplerin? Kannattiko? Millä viikoilla olette saaneet kuulumaan sydänäänet?

PS. Blogissani on käyty ihan kohta 10 000 kertaa. Tuntuu uskomattomalta! Mähän aloin reilu 4 kk sitten kirjoittaa tätä lähinnä itselleni, kun en tiennyt minne muuallekaan purkaisin mieltäni. Ja nyt teitä ihania on jo näin paljon käynyt kurkkimassa - ja kommentoimassa. <3