Ultrakuulumisia

Keskiviikko oli jännittävä päivä - ja ehdottomasti elämäni paras päivä. Kävimme ultrassa toteamassa, että kyllä siellä pieni sikiö on, sydän terhakkaasti pamppaillen. <3 Sanoinkuvailemattoman upea tunne!

Voimistunut pahaolo joka yllättää koska tahansa, jos en syö parin tunnin välein, on toki antanut jo tietyn varmuuden asiasta ennen ultraakin. Kuten myöhäinen ovulaationikin jo kertoo, en ole laskureiden mukaisesti ylittänyt vielä viikkoa 8 vaan olen nyt 7+5. Hartain uuden vuoden toiveeni onkin, että viikkoja kertyisi paljon lisää!

Tammikuun puolivälissä, kun aloitan uudessa työssäni, ollaan jo toivon mukaan turvallisemmalla keskiraskauden puolella. 12. viikon ultra onkin seuraava etappi (ja sitä ennen neuvola ennen uuttavuotta). On muuten häiritsevää, kun kaikkialla kiinnostaa vain se, koska edelliset kuukautiset on alkaneet, vaikka tiedän hyvin, että myöhäinen ovulaationi kertoo todellisen hedelmöitysajankohdan ja sehän vähentää heti muutaman päivän. Mutta siitä varmaan voi jutella sitten neuvolassa. Viisasteluni ainakin tuntui ärsyttävän äitiyspolin puhelimeen vastannutta kätilöä, joka onnistui eilen pilaamaan päiväni. Joudun siis sumplimaan hieman synnytyssairaaloiden välillä, sillä asun eri paikkakunnalla kuin missä käyn töissä, joten helpointa (ajatellen työnantajaa!) on mennä työpaikkaa lähinnä olevalle äitiyspolille ultraan. Etenkin siis nyt, kun aikoja sai enää keskipäivälle. Tämä on pääkaupunkiseudulla mahdollista, mutta kätilö sen sijaan alkoi ilkeillä että "jaaha, missä sitten ajattelit synnyttää, kun näin aloit venkoilemaan!?". Teki mieli vastata, että kaukana sinusta.

Mieleni on ollut herkistynyt ja joulun lähestyessä tirautan pienimmästäkin asiasta kyyneleitä. Tuntuu, että elän elämäni parasta aikaa! Miten se onkin niin, että kun isoja asioita tapahtuu, ne kasautuvat kaikki kerralla! Aiomme jouluna kertoa asiasta tuleville isovanhemmille asiasta. Hieman jännittää, miten sen teemme. Ultrakuvasta ei mitään mukeja enää ehdi teettää, eikä se tunnu muutenkaan omalta. Ideoita?

Jos en enää uutta postausta ehdi kirjoittaa ennen joulua, toivotan kaikille rentouttavaa ja lämpöistä joulun aikaa. Tuo rentoutumistoive oli sitten käsky! Minä olen nyt viikon verran huilannut, se on tehnyt todella hyvää. Toinen uuden vuoden toiveeni on, että kaikille pitkään yrittäneille suotaisiin se kaikista paras lahja vuoden 2013 aikana. Annetaan ihmeille mahdollisuus.

Lomailua

Tällä viikolla on tunteet menneet laidasta laitaan. Hetken jännittämisen jälkeen sain vastauksen uudesta työpaikasta: haluavat minut mahdollisesta raskaudestani huolimatta! Olin jo aivan varma, että huonosti käy. No sitten irtisanouduin entisestä työpaikastani, lähtö sieltä koitti samana päivänä. Haikeat fiilikset, mutta kaikki olivat kannustavia. Voi, kun tietäisivät vaan, etten pelkästään minä lähde, vaan myös masussani asustava hahmo. Samainen hahmo on nyt aiheuttanut minulle karmeaa pahoinvointia muutamana aamuna. Oksennusta ei ole vielä tullut, mutta sekään ei ole ollut kaukana. Huhhuh. Iloitsen kyllä siitäkin oireesta, se antaa varmuutta ennen ensi viikon ultraa. Luulenpa, että lomailen hiljaisesti myös täältä blogista siihen asti.

Nyt kun teitä plussanneita ja samoilla viikoilla olevia on muitakin: miten ruokailutottumuksenne ovat muuttuneet, vai ovatko? Itse olen laihtunut, sillä en saa alas mitään muuta kuin nestemäistä/sosemaista ruokaa: mehukeittoja, puuropusseja, jugurttia jne. Kylmä ja raikas kuvastavat mieltymyksiäni tällä hetkellä. Nehän taitaa olla ne perinteiset tyttöraskauden oireet. ;-) Kaikki oikea ruoka, saati rasvainen, ällöttää jo ajatuksena. Eli ehkä säästyn hampurilaisten ahmimiselta! Toisaalta huolettaa, että vauva saisi riittävästi ravintoa.

Epävarmuutta

Kävimme perjantaina yksityisellä ultrassa. No eihän siellä mitään muuta näkynyt kuin ruskuaispussi, oikeassa paikassa kylläkin. Lääkäri epäili, että viikko 6 ei olisi vielä muutenkaan täynnä, koska ovulaationi on myöhäinen (plussauskierrossa en ollut satavarma ajankohdasta). Hän painotti, etten kertoisi tästä vielä kenellekään ja että ultraan olisi hyvä mennä parin viikon kuluttua uudestaan, jotta nähdään mahdollinen sikiö ja jopa sydänäänet. Hän rauhoitteli mieltäni sanomalla, että tämä on ihan normaalia vielä tässä vaiheessa, ettei muuta näy kuin ruskuaispussi. Ultra tehtiin vähän turhan aikaisin.

Eilen tuli hieman rusehtavaa vuotoa vessakäynnin yhteydessä. Tänään olen tarkkaillut armottomasti kehoni tuntoja. Onko tissit vähemmän kipeät kuin ennen? Aamuällötystä ei ole tuntunut moneen aikaan, voi kun nyt kaipaisin sitäkin tunnetta! Tein viimeksi torstaina testin, sellaisen sofin puikkotestin. Tuli heti kirkuvanpunainen testiviiva, paljon voimakkaampi kuin kontrolliviiva. Teen huomenna uuden testin. Tällaiseksi tämä on nyt mennyt - olen 2 viikkoa ehtinyt tottua ajatukseen vauvasta, rauhassani nauttinut joka hetkestä ja ollut stressaamatta tulevasta. Vaan se hemmetin ultra tempaisi kyllä kaiken harmonian pääkopastani. Pelkään keskenmenoa. Tuulimunan oireet kun voivat olla ihan samanlaiset kuin oikeat raskausoireetkin.

Ultrassahan kävin sen vuoksi, että voisin ensi viikolla sanoa uuteen työpaikkaan olevani EHKÄ raskaana, että ottavatko minut siitä huolimatta. Muuten pysyn nykyisessäni äitiyslomaan asti. Tähän päätökseen tulin, koska en halua leikkiä tulella. Niin monesta paikasta olen kuullut ikäviä tarinoita yllätyspotkuista raskausilmoituksen jälkeen. Teen siis aika ultimaattisen testin myös tulevaa työnantajaani kohtaan: se miten he suhtautuvat työntekijän raskautumiseen, kertoo minulle muutakin tietoa työnantajasta.

Työhöntulotarkastuksessa terkkari kehoitti toimimaan juuri näin, häneltä sain ikään kuin viimeisen vahvistuksen asiaan. Olen iki-kiitollinen täällä blogissa saamiini neuvoihin! Mutta tässä on vielä sellaisia painavia aspekteja, joita en voi julkisesti mainita ja joista työterveyshoitajan kanssa puhuimme. Siksi hän oli kanssani samoilla linjoilla: minulla on enemmän hävittävää, jos en tästä nyt mainitse. Mutta sitten taas ultrannut lääkäri kehoitti pitämään suun supussa. Melkoisen sekavaa! Tällä hetkellä pelkään eniten sitä, että ehdin sanoa tästä, ja sitten raskaus meneekin kesken. :-( Nyt nimittäin minulta puuttuu se ihana varmuus siitä, että olen todellakin raskaana.

Työhöntulotarkastus raskaana

Työhöntulotarkastukseen haluavat minun menevän ennen virallista työsopimusta. Ihan nimellinen juttu se kai on, mutta arvaatte varmaan, että otan nyt siitäkin stressiä. Tarkastus on ennen ekaa ultraani. Tulisiko minun siis paljastaa terveydenhoitajalle, että olen lievästi raskaana? Kaikkihan on luottamuksellista. Minulta otetaan verikokeita, joten niissä varmaan arvot heittää raskauden takia? Sillä vain, ettei terveydenhoitajan tarvitse soitella perääni (saati työnantajalle!) ettei arvoni ole ihan normit ja tarvitaan jotain lisäselvitystä. Eikö ole kuitenkin niin, ettei hänellä ole oikeutta ilmoittaa työnantajalle mitään muuta kuin "on soveltuva/ei ole soveltuva työhön"? Että mikäli kerron olevani raskaana, tieto ei päädy eteenpäin?

Olenko rehellinen työhöntulotarkastuksessa tästä alkaneesta raskaudesta vai en? Ajattelin ilmaista asian niin, että vasta epäilen olevani raskaana, olen saanut haaleita viivoja tikkuun.

Oikeasti sain eilen Clearbluen digitaaliseen testiin raskaana 3+ vkoa <3 Vielä kyytiläinen on pysynyt matkassa! Käsittääkseni olen nyt rv 5+2. Ja oireitakin on tullut lisää: rintojen arkuutta ja mahan turvotusta, pissaamistarve on lisääntynyt ja pissa on väriltään neonkeltaista (:-D luin järkyttyneenä että sekin raskausoire). Väsynyt tai huonovointinen en ole. Niitä odotellessa...

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

Asiat mittasuhteisiin

Tätä on vieläkin vaan niin vaikea käsittää, että olisin nyt ihan oikeasti raskaana. Koko sana ei kuulosta yhtään omalta, jos ymmärrätte. Mähän olen vuoden ja 3 kk vain toivonut, että niin joskus kävisi, mutta nyt kun näin on, niin olo on vähintäänkin epätodellinen. Silti oloni ei ole mitenkään suuremmin erilainen kuin vaikkapa viime viikolla. Lapsellisesti kuvittelin, että kehoni huutaa heti raskautta, kun niin tapahtuu. Mikään muu ei asiasta muistuta kuin etova olo aamuisin. Olo on muutoin hyvä ja energinen. Tein eilen vielä liuskatestin, ja se näytti vahvempaa viivaa kuin mitä viime viikolla. Hyvä niin. Uskalsin sitten soittaa myös äitiysneuvolaan ensimmäistä käyntiä varten. Sain puhelimessa onnittelut - sekin niin omituista!

En lähde erittelemään sen kummemmin, mikä plussauskierrossa oli eri tavalla kuin ennen. Ei mikään ollut selvästi erilaista. Sen vain tiedän, että kuvittelin meidän missanneen ovulaation (osui isänpäiväviikonlopulle jolloin olimme koko ajan kyläilemässä). Jos joku kehon toiminnoista oli erilailla, niin tuhruvuotoa tuli aiemmin kuin koskaan, sitten se loppui muutaman päivän kuluttua. Odotin silti kuukautisia, ei tullut mieleenkään testata, kun niin monesti olin ehtinyt pettyä. Ja sitten muistan kierron alussa miehelle tokaisseeni, etten usko meidän enää luomusti raskautuvan, joten lopetan kaiken toivomisen. Miehen mielestä se oli älytöntä, johon sanoin että "eikös sillä tavalla niitä yllätysraskauksia juuri tule, silloin kun ei yhtään toivo". Niin. Ai juu, lopetin myös greippimehun litkimisen hammaskiilteen kulumisen pelossa. Tulihan sitä juotua päivittäin viimeiset puoli vuotta! Tammikuussa onkin hammastarkastus, saa nähdä mitä tuhoja hapan mehu on saanut aikaan.

Olen siis kai nyt viikolla 4 + muutama päivä päälle. Edellisten kuukautisten alkamisajankohtaa on hankala määrittää sen epämääräisen ruskean tuhrun vuoksi, mistä olen kärsinyt. Ihmeellistä on se, että saamani terolut-resepti jäi nyt täysin lunastamatta. Onneksi raskauduin juuri ennen! Muutenhan kuvittelisin tarvitsevani lääkkeitä onnistuaksemme. Toki tiedostan, että tämä mitä ikinä nyt onkaan on vielä niin alkuvaiheessa, että mitä vaan voi käydä. En uskalla riemuita liiaksi. Riemuani hillitsee myös epävarmuus uuden työpaikan suhteen. On aika absurdi tilanne jännittää kahta isoa asiaa yhtä aikaa. Sekä pitää molempia salassa. Edelleen kuulisin mielelläni kokemuksia/kehotuksia teiltä. Mitä tekisitte tilanteessani? Olen siis saamassa uuden työn samanaikaisesti kun tein positiivisen raskaustestin. Jäänkö vaille toista, vai kumpaakin?

Seuraava etappini on alkuraskauden ultra, johon minun on nyt näiden epäselvien asioiden vuoksi mentävä, jotta tiedän onko masussani yhtään mitään elävää silloin. Sen jälkeen minun on ilmoitettava asiasta uuteen työpaikkaan ja odotettava heidän reaktiotaan. Joko saan tai en saa ottaa paikkaa vastaan. Silti olen yllättävän tyyni. En hötkyile juurikaan. En toisaalta myöskään pelkää koko ajan pahinta. Aion nauttia tästä tilasta niin kauan kuin sitä minulle suodaan. Tärkeimpänä pidän tietysti sikiön kasvua ja kehitystä - muu on lopulta yhdentekevää. Minun on otettava päivä kerrallaan ja toivottava parasta. Se on kaikki mitä voin enää tehdä. Eiköhän asiat järjesty jotenkin päin. Mikään tässä elämässä ei ole niin varmaa kuin epävarma.

Jos elämä ois helppoo

Kiitos onnentoivotuksista ja myötäelämisestä! Asiaa on pyöritelty ja salattu epätoivoisesti viikonlopun aikana. Toivon mukaan en enää koskaan joudu tilanteeseen, jossa joudun valehtelemaan juovani muka alkoholia, vaikka oikeasti join limua/holitonta olutta. Turha toivo, alkava joulukuu ja sen riennot osuvat sopivasti alkuraskauteeni. Pitänee alkaa kehitellä uusia sotasuunnitelmia...

Asiaan. Jottei elämä olisi liian helppoa plussan saatuani, olen siinä tilanteessa että minulle on tarjottu uutta työpaikkaa, ja silloin kun paikkaa hain, en vielä ollut raskaana. Niinpä. Nyt olisi hyvät neuvot kalliit! Joudun joulukuussa tekemään ratkaisuni ennen sopimuksen allekirjoittamista, ja ehdin ehkä juuri käydä alkuraskauden ultrassa (rv 6) sitä ennen. Ilman muuta odotan ultraan asti, koska voihan olla että tämä vielä menee kesken/on väärässä paikassa/mitä vaan mikä tulee vaikuttamaan asiaan. On silti uskomatonta kohtalon ivaa, että urani kannalta merkittävä tarjous osuu tähän hetkeen. En missään nimessä ole uraihminen, mutta tiedostan mahdolliset negatiiviset seuraamukset tulevaisuuteeni, mikäli 
a) otan paikan vastaan ja työn alettua vasta kerron raskaudestani. Koeaika on 4 kk, joten raskauteni tulee näkymään sinä aikana. En voi mitenkään ottaa riskiä, että työsuhde päättyy koeaikaan ja jään tyhjän päälle. Joka tapauksessa ehtisin olla vain puoli vuotta töissä ennen äitiyslomani alkua. Tällöin olen katkaissut sillat entiseen työpaikkaani ja jättänyt karvaan maun uuteen työpaikkaan. Mielikuva minusta luotettavana työntekijänä tulisi olemaan negatiivinen ja sen korjaaminen olisi lähes mahdotonta.
b) kerron alkaneesta raskaudestani ennen sopimuksen allekirjoittamista ja annan heidän vielä miettiä palkkaamistani. Silloin he todnäk. valitsevat jonkun toisen, joka ei ole raskaana. (Voihan se toinenkin raskautua heti työn alettua.) Jään nykyiseen työpaikkaani, jossa en viihdy, mutta jossa työskentelisin sitten enää seuraavat puoli vuotta. Äitiysloman jälkeen voisin miettiä työpaikanvaihtoa, vaikka minulla olisikin olemassa paikka, jonne palata. Tähän uuteen työpaikkaan minua tuskin enää palkattaisiin.
c) kerron alkaneesta raskaudestani ennen sopimuksen allekirjoittamista ja annan heidän vielä miettiä palkkaamistani. Silloin he todnäk. valitsevat jonkun toisen, joka ei ole raskaana. Tyydyn kohtalooni. Saankin keskenmenon rv 12 ja näin ollen olen menettänyt vauvani sekä uuden, innostavan työn. Jään vanhaan työpaikkaani onnettomana ja katkerana. Tähän uuteen työpaikkaan minua tuskin enää palkattaisiin.

Aika sietämättömiä skenaarioita, vai mitä?

Ymmyrkäisenä

Kulunut viikko on ollut elämäni omituisin. Keskiviikkona kävimme lääkärissä kuulemassa tulokset näytteistä, sain terolut-reseptin ja lähetteen eteenpäin. Torstaina illalla (kp 28-29) tein piruuttani r-testin, kun tuhruvuoto loppui eikä kuukautisia kuulunut. Ei ne myöhässä vielä olleet, mutta teinpä silti.

Ensimmäistä kertaa puolitettuun tikkuun piirtyi toinenkin viiva, haalea sellainen ! Se näkyy kuvassa vasemmalla. Olin täysin varma, että kaapissa lojuneet tikut on menneet pilalle.

Pe aamuna tein taas testin, lähes yhtä haalean.

Pe illalla testiin piirtyi jo tummempi viiva (oikealla).

Tänä aamuna 24.11. Clearbluen digitesti ei jättänyt enää mitään arvailujen varaan: raskaana 2-3 !!!

Miten tämä kaikki voi tapahtua muutaman päivän sisällä?!? Olemme yrittäneet 420 päivää, ja nyt tämä kaikki muuttui välillä to-la.

Mieli on myllertänyt, sen voitte uskoa. Yritän orientoida ajatukseni illanistujaisiin, joissa joudun salaaman tämän vielä jotenkin. Palataan.