keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Hyvää päivää kirvesvartta

Tuleeko teille ikinä olo, että lapsettomuus on niin suuri salaisuus kannettavaksi, että vieraantuu juteltavista aiheista? Tarkoitan siis, että kun asiasta ei voi jokaiselle juttukumppanille avautua, se alkaa painaa mieltä. Small talk ei oikein suju. Ei ole aidosti läsnä. Ja tuntuu, että toinenkin jo huomaa jotakin läpi. On vaikea jakaa kuulumisiaan, kun pitää keksiä jotakin muuta kerrottavaa, muita kuulumisia. Ja silti tuntuu, ettei mikään tapahtunut ole mitään verrattuna tähän mitä joka päivä miettii. Tulee väistämättä perspektiiviä asioihin. En valita enää pikkuasioista. Miksi harmitella sadetta, kun sielussani on kunnon syysmyrsky. Tulee tunne kuin eläisi kaksoiselämää. Keksin sopivia kuulumisia, joita muille voi jakaa. Siis niitä muita, täysin turhanpäiväisiä juttuja, joita elämässäni on viimeaikoina tapahtunut. Jälkeenpäin näistä kohtaamisista jää ärsytyksen tunne. Tuli ehkä puhuttua paljon, ja silti ei mitään.

8 kommenttia:

  1. Mmmm kuulostaa niin tutulta :/

    VastaaPoista
  2. Kirjoituksesi kuulostaa tutulta, meillä lapettomuutta kesti kaikenkaikkiaan lähes 4-vuotta kunnes pieni icsi alkuinen pieni ihme meille syntyi. Itse tuona aikana vieraannuin kaikesta, aluksi ystävistä ja lopulta jopa vähän itsestäni. Lapsettomuus oli itselleni rankkaa. Ystäväni tulivat vuorollaan raskaaksi ja olivat onnellisia odottajia. Itse en tullut ja lopulta huomasin että en kuulunut enään samaan ystäväpiiriin kuin ennen lapsihaavetta. Muiden elämät meni eteenpäin ja minä junnasin paikallani, tai ainakin siltä minusta tuntui. Nyt olemme hiljalleen saaneet ystävien kanssa asioita purettua ja huomattu että emme vain osanneet olla toistemme kanssa kun tilanteet olivat niin erilaisia. En osannut olla bilettäjien kanssa koska en kuulunut heihin enään henkisesti ja en osannut olla odottajien / pienten lasten äitien kanssa koska en kuulunut heihinkään.
    Suosittelen puhumaan lapsettomuudeta ystäville se auttaa, ainakin vähän. Itse en uskaltanut juuri puhua, mutta se ainakin etäännytti minua ystävistä. Ja ystävät kertoivat että heistä tuntui että minua ei vaan enää kiinnostanut heidän elämänsä. Nyt olen pystynyt kertomaan että minuun sattui niin kovasti kasvavat vatsat, pienet vauvat että en vain pystynyt olemaan läsnä. Välit ovat nyt korjaantumaan päin, mutta jälkensä tämä kaikki varmaan meihin kaikkiin jätti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulppaani, juuri tuota pelkäänkin. Vieraantumista kaikesta ja kaikista. Siltä se nimittäin tuntuu jo nyt. Ja juuri tuo, etten osaa olla luontevasti odottajien seurassa enkä liioin sinkkubilettäjien. Kirjoitin yksinäisyydestä aiemmin tässä kuussa. Tiedän kyllä, että avoimena olo ja kertominen kavereille/ystäville saattaisi helpottaa, mutta monesti kun olen aikonut kertoa, on tullut tunne ettei vastapuoli voisi mitenkään ymmärtää tilannettani. Olen liian sensitiivinen sille, miten toinen reagoisi! Vaikka mähän saan olla just niin katkera kuin musta tuntuu, tässä asiassa. Se ei vaan ole helppoa. Ja mitään sääliä en halua. Sääli olisi varmaan monella se päällimmäinen tunne, jos ei ole mitään hajua näistä asioista tai ei ole vielä itse edes haaveillut vauvasta. Kummallista kyllä, olen joutunut huomaamaan ihmisten tietämättömyyden lisääntymisasioissa. Vauvan saantia pidetään selviönä. Ne, joille olen asiasta kertonut, ovat itse joko joutuneet yrittämään kauan tai joutuneet käymään läpi rankkoja hoitoja. He ymmärtävät. Neuvosi on hyvä, mutta pelkään silti tulevani hylätyksi. Kuulostaa varmaan älyttömältä, mutta niin kuvittelen käyvän. On todella kurjaa, ettei sinun ja ystäviesi välit ole ennallaan. Toivottavasti he jollain tasolla voivat ymmärtää vaikean taustasi eivätkä tuomitsisi sinua. Valitettavasti olen huomannut, että jotkut on niin itsekkäitä ystävyyssuhteissa, ettei ne kestä taukoja tai vaihtelevia elämäntilanteita. Tosiystävät ehkä, mutta ne ovatkin harvassa.

      Poista
  3. Itse en pystynyt kertomaan hoidoista, kun en halunnut jakaa tätä hoitokuviota juuri kaikkein läheisimpien ystävien kanssa. Hoidoistani tiesivät kummankin meidän vanhemmat, työparini ja muutama ystävä joita näin harvemmin. Suojelin itseäni kertomattomuudella, en olisi jaksanut kysymyksiä, enkä halunnut jakaa epäonnistumisia. Tai jaoin ne mutta jostain syystä valitsin jakoon vähän kaukaisempia ihmisiä. Outoa, tiedän mutta näin toimin.
    Nyt ystävilläni menossa vauvojen saamisessa toinen kierros, enää se ei satuta eikä tunnu pahalta. Olen iloinen että he saavat lisää lapsia, mutta en vain osaa pitää asiaa kevyenä ja itsestäänselvänä. En myöskään pysty osallistumaan keskusteluun olisiko kevät vai syksy vauva helpompi ;)
    Lähdemme ehkä itsekin keväällä uudelleen hoitoihin, olen asiasta maininnut ja toteamus on ollut että kiva sitten teillekin syntyy pian uusi lapsi... olen vastannut että en usko että syntyy ja että olemme näinkin todella kiitollisia.
    Ystäväni yrittävät ymmärtää mitä olen kokenut, mutta ei sitä kai voi ymmärtää jos itse on vaan saanut lapsia.
    Jaksamista sinulle!

    VastaaPoista
  4. Tuttu juttu! Musta tuntuu välillä juuri tuolta, poislukien vain tuo että minusta ei näe läpi... En usko että toinen osapuoli huomaa "poissaoloani", sillä osaan teeskennellä olevani messissä, mutta oikeasti jutut sujahtavat toisesta korvasta ulos ja ajatukseni saattavat olla jumissa tai omissa asioissani. Uskon että se johtuu osittain tästä lapsettomuustilanteestani. Välillä mietin ihmisistä, että he eivät tiedä minusta mitään kun eivät tiedä lisääntymisvaikeuksistani, jotka niin hallitsevat elämääni. Mutta eipä sitä toisaalta halua kaikille kertoakaan. Sitä joutuu sitten elelemään ihan "omassa kuplassaan".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, epätodellisessa kuplassa elämiseltä tämä tuntuu. Kai mäkin sitten melko hyvin olen osannut feikata ne syvimmät tunteeni, koska en ole jäänyt kiinni. Ei tällaista kyllä lopun elämäänsä haluaisi kokea. :/

      Poista
  5. Minulla on sinulle tunnustus blogissani. http://kirsikkapuuhevonen.blogspot.fi

    VastaaPoista